Erään kirjan herättämiä ajatuksia

Vielä löytyi asuntoautoni kätköistä yksi suomenkielinen kirja, mukava yllätys, sillä kaikki paperiset kirjat taitaa olla nyt luettuna. Viime kesänä ostin Suomessa ollessani elektronisen lukulaitteen, mutta en tohdi sitä rannalle asti kiikuttaa, paperiset olkoon sitä varten! Viime aikoina olen lukenut erityisen paljon englanninkielisiä kirjoja, Agios Nikolaoksen satamasta löysin vaihtopisteen, josta pystyn lainailemaan kirjoja ja palauttelen niitä sitten aina sinne palatessani, kätevää. Löytyi sieltä jopa muutama suomenkielelellä...

Kirja jonka kätköistäni löysin oli Tommy Hellstenin, Pysähdy – olet jo perillä – 12 oivalluksen polku (vääjäämättä  nimestä  tulee mieleen James Redfieldin, Yhdeksän oivalluksen tie, joka tuli luettua sen ilmestyttyä joskus 90-luvulla). 

Tommy Hellsten on kirjailijana tuttu nimi itsellenikin, mutta nyt  käsissäni oli ensimmäistä kertaa luettavana hänen kirjansa joka kertoo pysähtymisestä ja havainnoimisesta. Hop hop, kirja mukaan rantsulle ja on snorklausten välissä taas luettavaa!

Tommy on tunnettu kirjailija ja terapeutti ja julkaissut useita menestysteoksia. Tämä Tommy näyttää oikein symppiksen näköiseltä prätkäjätkältä, kuva komistelee kirjan takakannessa , jossa hän hymyilee iloisesti ja kyynärpää nojaa rennosti prätkän etulokasuojaa vasten. Itse myös motoristina osaan arvostaa moottoripyörän aivan omanlaisesta  fiiliksestä ja mopoilun piiristä on löytynytkin monta mainiota ystävää, uusi ystäväni on nyt tämä kirja.

Tätä kirjaa Tommy kirjoitti useammassa paikassa, Santorinin välimeren lämmössä, Jurmossa Suomen saaristossa, Norjan vuonoissa pyörän selässä, kuten myös kotonansa. 

Kuulostaa lupaavalta! Heti alkupuolella tykästyin Tommyn tarinointiin kiireettömästä Agnes-mummostaan, joka oli hänelle tärkeä hahmo lapsuudessa. Hauskasta pienestä kertomuksesta, kuinka mummon kanssa haettiin meijeriltä jäätelöpuikot ja etukäteen ennen lähtöä pohdittiin kahviporoja juodessa, ostetaanko vanilja- vai suklaapuikkoja. Toinen humoristinen tarinointi oli myös ostoksilla käymisestä valtavassa kaupassa, jonka ostoskärrytkin ovat asuntovaunun kokoa (luullakseni kyseessä voisi olla Tuurin kyläkauppa, jossa itse en tosin ole vielä tänä päivänäkään käynyt). Tommy vaeltaa tässä kaupan jätissä ja etsii ostoslistallaan olevia tuotteita.

Lounastauko ja suuntasimme koiran kanssa tavernaan, olin päässyt sivulle 56 ja seuraava kappale nimeltään Uskalla ulos rooleista sai jäädä odottamaan lounaan jälkeistä uintia. Kreikkalaista salaattia, pullollinen Mythosta ja koiralle iso vati vettä pöydän juureen. Pohdiskelin tuota Tommya ja hänen kirjaansa Virtahepo olohuoneessa. Milloin hän sen kirjoittikaan? Rupesi kiinnostamaan, koska äitini sen aikoinaan itselleen osti sillä aihe kosketti läheisesti myös minun perhettäni. Muistelisin, että olisin ollut juuri ehkä aikuisuuden kynnyksellä? Tavernassa on langaton verkkoyhteys, älypuhelimella siis yhteys ja tietoa etsimään. Wikipedista löytyi vuosiluku  ja kyllä, täytin 18 tuona samana vuotena. Äitini tarjosi kirjaa minunkin luettavaksi, mutta en sitä silloin lukenut. Taisi tarjota isällekin ja luulen että hänkin jätti sen lukematta (pitääpä muistaa tarkastaa asia äidiltä myöhemmin).

Selasin wikipedian artikkelia Tommysta ja silmiin osui viite: Hellsten on herättänyt huomiota seksuaalivähemmistövastaisilla kirjoituksillaan ja että Seta nimitti Hellstenin vuotuisen antipalkinnon saajaksi vuonna 2005. Kirjassaan Tietäjän silmin hän kuulemma kuvaa että homoseksuaalisuus on  ongelma, johon pitäisi hakea apua. Samalla hän kuittaa vuosikymmenten tasa-arvotyön tarkoitushakuiseksi trendin perässä juoksemiseksi ja poliittisten irtopisteiden keräämiseksi. Lisäksi Tommy Hellsten pitää loogisena ja mahdollisena ajatusta, että seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän kieltoa voi seurata lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan yhteiskunnallinen hyväksyminen. Yllättävää että terapeutti eli auttaja voi ajatella näin vielä 2000-luvulla. Minun on vaikea nähdä homoseksuaalisuutta trendinä tai  liioin sen hyväksymisestä voisi koittaa pedofilian hyväksyminen. Homoseksuaalisuus on kahden aikuisen välinen asia, pedofiliassa on mukana viaton osapuoli ja näitä ei voi rinnastaa. Nyt asia häiritsi minua sen verran kun piti jatkaa lukemista. Minullahan ei ole mitään omaa ennakkonäkemystä Tommysta, en ole koskaan lukenut hänestä haastattelua, saatikka nähnyt televisiossa, kun en televisiota edes omista.  Oli vain nyt tuo mukava kuva kirjan takakannessa.

Kirjassa puhutaan paljon havainnoimisesta, rakkaudesta, heikkoudesta, vahvuudesta, kiireestä, kiireettömyydestä, anteeksiantamisesta ja annosta, kaiken kaikkiaan mielenkiintoisista aiheista kutakuinkin rennolla tyylillä. 

Matkasta Ruotsissa ja paluusta Suomeen laittoi Tommyn miettimään maskuliinisuutta. Hän pohtii minkälainen on tosi mies, ruotsalainen mies joka on nutturapäinen seireeni vaiko laivalla nähty 130 kiloinen tatuoitu suomalainen rekkakuski joka puhuu ravaasti.  Lautalla hän näki myös naisen peruuttavan matkailuautoa sisälle, kun mies istui toimettomana vieressä ja Tommy rupesi kaipaamaan maskuliniisuutta tämän nähtyään. Entäpä jos tämä nainen  sattui olemaan näistä kahdesta se parempi kuljettaja tai kuten sekin mainio hollantilainen pariskunta johon tutustuin Thassoksen saarella vuonna 2009. Satuimme samaan leiriin ja heille oli kertynyt asuntoauton kanssa tehtyjä reissuja jo tuolloin yli 300 000 kilometriä, vain nainen ajoi, miehellä ei koskaan ole ollut ajokorttia. Katselin heidän lähtöä kun mies otti mukavan asennon apukuskin paikalla. Toki miehen pitää olla mies, mutta turha sitä on ulkoisilla ominaisuuksilla kartoittaa. Itse olen aina tykästynyt juuri näihin pitkätukkaisiin miehiin, nutturalla tai ilman. Ja kyllä, luonnollisesti minä olen se joka myös peruuttaa asuntoautoni lautalle. 

Toinen tarina naisen ajamattomuudesta koitui hankalaksi belgialaiselle pariskunnalle, jotka olivat samassa leirissä kanssani Marokossa. Itse ihailin Ouzoudin korkeahkoa vesiputousta niin ylhäältä käsin, kuin hiukan vaikeakulkuisen reitin päästä alhaalla. Belgialainen pariskunta palkkasi reitille oppaan aaseineen ja miehen huonoksi onneksi,  hän putosi jossain vaiheessa aasin selästä, joka johti jalan murtumiseen. Viisumia oli jäljellä enää viikon verran ja pois Marokosta pitäisi pian joutua. Nainen ei ajanut eli ainoaksi vaihtoehdoksi oli jättää auto Marokkoon ja varata lennot Marrakeshista Belgiaan. Heidän poika palasi myöhemmin autoa hakemaan, sillä kulkuvälineelle myönnetty viisumi on voimassa kuusi kuukautta maahantulon jälkeen, kun taas henkilöviisumi on kolme kuukautta. Miehen jalka ei millään olisi ehtinyt parantua sitä edes itse hakemaan. Sain heiltä vielä myöhemmin sähköpostia, että olivat päässeet turvallisesti kotiin.  Ajamisesta vielä tuli mieleeni Tommyn erinomainen huomio suomalaisten ajotavasta, tilaa ei anneta, allekirjoitan tämän täysin kun vertaa esimerkiksi jo ruotsalaisaisten liikennekäyttäytymistä, jossa ajellaan sujuvan joustavasti. Olen tätä jonkun verran sivunnut myös kirjoituksessani Suomesta ja suomalaisuudesta.

Pidin kirjassa aiheesta havainnoiminen ja olen huomioinut viime päivinä itse monia toistuvia asioita tai vain pikaisia perhosen lentoja, kaskaitten lurituksia kun päivän lämpötila nousee. Kivikkoisella rannalla jossa uiskentelen koirani kanssa päivittäin, tulee kolmisen kertaa viikossa pieni laiva jossa on aina kahdesta kymmeneen turistia. He ankkuroivat rannan läheisyyteen ja osa nousee pienemmällä veneellä maihin, kun taas osa hyppää yli laidan ja nauttivat tästä Libyan meren lämmöstä uiden rantaan. Miehet hyppäävät lähes poikkeuksetta pää edellä, naiset ja lapset jalat edellä. Kyllä, minäkin hyppäisin jalat edellä, noudattaisin siis samaa mallia. Toinen jokapäiväinen toistuva asia on kyyhkysen tulo juuri ennen auringonlaskua, se istuu sähkökaapelin laidalla ja imee itseensä vielä päivän viimeiset auringonsäteet ennen pesään lentämistä. Pohdin myös katsellessani aaltojen lyömistä rantakallioille. Ei taida olla kahta samanlaista lyöntiä, kuten ei ole kahta samanlaista lumihiutalettakaan.  Yksi aalto tulee enemmän oikealta, toinen vasemmalta, toinen kovempaa tai kaksi nopeaa aaltoa ja pieni tauko taas ennen seuraavaa iskua.

Palatakseni vielä kirjassa paljon puhuttuun sanaan Rakkaus. Kaikki tarvitsevat rakkautta ja onnea. Myös he jotka rakastavat samaa sukupuolta ja tämä ei taatusti ole helpoin valinta tässä yhteiskunnassa, mutta ainakin samaa sukupuolta rakastavat ovat olleet tässä asiassa itselleen ja toisilleen rehellisiä valitessaan kumppanin, eikä vastentahtoisesti ulkoisista syistä ole valinnut vastakkaista sukupuolta ollaakseen yhteiskunnan ”normien mukainen”.  Tämä olisi mielestäni valheessa elämistä. 

Homoseksuaaleja on maailma pullollaan ja hekin tarvitsevat apua toisinaan terapeutilta, tuskin yhtään vähempää tai enempää kuin heteroseksuaalit. Heidän kohdalle toivon avarakatseista terapeuttia jos sellaisen tarve tulee.

Tommyn sanoin, meidän todellinen identiteettimme on se joka saadaan rakkaudessa, siinä että ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi, kunnioitetuksi ja kohdatuksi. Se ei siis ole meidän itsemme luotavissa, voimme vain saada sen.

Nomadish

P.S. Isäni ei koskaan lukenut kirjaa Virtahepo olohuoneessa.