Elämää asuntoautossa KAHDEN (!) koiran kanssa

Kuten jotkut teistä ovat jo huomanneet, on blogipäivitysteni väli pidentynyt, tai siis oikeammin voidaan sanoa, että niitä ei ole edes ollut, siis päivityksiä. Miksi? Koska kohdalleni sattui tämän pienen neropatin löytäminen Kreetan vuorilta jo ennen joulua. Neropattini, on tietenkin tämä Nero-koira, jolle olen etsinyt kotia siitä päivästä lähtien. Arki on siis hiukan muuttunut kahden koiran kanssa asuntoautossa rytmiä etsien, kunnes Nerolle saadaan se ihka oma koti. Vaikkakin alan jo kiintymään Neroon ja tuo oma ”vanhuskin” on Neron sata lasissa hyväksynyt, olen järkevä ja tiedän, että kahden koiran kanssa matkustaminen on meikäläiselle mahdotonta, koska elämäni matkalle ei vielä ole loppua tulossa...

Kerrataanpas vielä Neron tarinaa alusta asti...Nero löytyi Kreetan vuorilta, lähteen äärestä, joka on yksi vakiopysähdyspaikoistani, jossa saan täyttää vesipulloni mainion puhtaalla juomavedellä. Auto parkkiin, pullot esiin, ovi auki ja hups.....autossani oli koira. Niin vikkelä, etten oikein ensin edes tajunnut. Lähempi katsaus ja sydämeni itki kun katselin sen laihaa olemusta ja niin nuorikin! Paikka on ehkä noin 700 metrin korkeuksissa ja kylmyys siellä on ihan toista luokkaa kuin meren äärellä. Eihän sitä koiraa sinne voinut jättää oman onnensa  varaan, asutustakaan ei ollut vieressä. Koira kyytiin, tai se siis pikemminkin oli jo kyydissä ja ajatuksena siirtää koira ainakin toiseen kylään, asutuksen äärelle,meren lähelle, josta se saisi ainakin helpommin ruokaa. Selvää on siis jo se, että en Neroa mihinkään kylään sitten jättänyt vaan otin yhteyttä Suomeen, Kreetan Kodittomien eläinten organisaatioon ja kyselin apua paikallisten tarhojen osalta, johon Neron voisin viedä. Soudan tarhan tilanteesta joka on Hanian kupeessa olin tietoinen, se on todella täynnä, joten sinne en ottanut yhteyttä. Suomesta kehotettiin ottamaan yhteyttä Takiksen tarhaan Ierapetraan, joka sijaitsee aivan toisella puolen saarta, missä olimme joulun. Otin Takikseen yhteyttä siltä seisomalta jo ennen joulua ja koska Takis oli niihin(kin) aikoihin kovin kiireinen 160 koiransa ja useiden kissojensa kanssa, sovimme että voin tuoda Neron tarhalle uuden vuoden jälkeen. Hienoa, uusi yhteys siis ensi vuonna.

Tammikuun 5. päivä sopi Takikselle, ajelimme reilut 200 km Agios Nikolaokseen paria päivää aikaisemmin, jotta sieltä olisi enää lyhyt 35 km pyrähdys Ierapetraan. Täällä Kreetalla parisataa kilometria ei suinkaan taitu niinkuin Suomessa, vuoria, mutkia, nousuja ja laskuja riittää. Odotin innolla tarhan näkemistä livenä, sillä tämänkin tarhan toimintaa olen seurannut pidemmän aikaa sosiaalisessa mediassa. Upeaa työtä!

Päivä koitti, jolloin Neron kanssa kurvasimme Ierapetraan ja Takis tuli meitä noutamaan Lidlin parkkikselta, sillä tie hänen tarhalle on kauniisti sanottuna haastava.  Ajo LÄPI kaatopaikan, mudassa, Takiksen auton neliveto päälle ja saavuimme tarhalle. Vastassa olikin jo useita koiria tarhan ulkopuolella ja hännät viuhtoivat, haukuntaa riitti. Ehdotin Takikselle, että olisi ehkä parempi, että hän ottaisi Neron kainaloonsa, jotta Nero ei tukeutuisi liikaa turvaani, vaikkakin yhdessä sisään tahaan menimme. Koirat tulivat nuuskimaan uteliaina meitä uusia tulokkaita. Nero laskettiin lopulta maahan ja iso ryhmä koiria pyöri ympärillä. Nero oli suorastaan kauhuissaan, stui vain paikallaan ja irvisteli. Jatkoimme kuitenkin kävelyä ensimmäisen tarhauksen sisällä muina miehinä ja naisina, välillä Nero seurasi perässä, välillä se tunsi itsensä nurkkaan ahdetuksi. Saavuimme seuraavaan tarhaukseen, Nero taas syliin ja nyt oltiinkin jo pääasiassa vain isojen koirien kanssa. Sama kauhu jatkui. Nero ei siis ilman sopeuttamista olisi tarhalle sopinut isoon ryhmään ja Takiksella ei tähän ole aikaa eikä hänellä ollut paikkaa laittaa Neroa johonkin pieneen ryhmään.  

Takaisin autolle ja kysymyksiä liiteli tsiljoonitain mielessä, että mihin tästä eteenpäin, koiran kanssa, jota en pysty pitämään. Takaisin löytöpaikalle? Ei. Veisin Neron johonkin kaupunkiin kadulle, jossa se voisi selvityä? Ei (tätä eitä jouduin pohtimaan syvällisesti ja miettimään moraalia). Pintaan nousi myös ärtymystä – pelastat koiran nälkäkuolemalta ja paleltumiselta, aikeissasi saada koira tarhaan turvaan, jossa sillä olisi suojaa ja ruokaa, mutta miten käy? Jäät itse vastuuseen koirasta. Muutamia yksinäisiä hetkiä tuli koettua kun painin tämän asian kanssa. Ensi kerralla en taatusti koiraa mukaani ottaisi, vaan jättäisin ruokaa ja soittaisin jollekin tarhalle, että hakekaa pois, nähty laiha nuori koira. Niin helppoa. Mietin myös toista erittäin hyvin tuntemaani tarhaa, jossa olen vieraillut ensimmäisen kerran vuonna 2003 Samoksella, siis eri saarella. Samoksella olisi varmasti Nero otettu vastaan jollain keinolla ja saatu pieneen ryhmään. Heilläkin on koiria toisinaan parikin sataa ja saman verran saa vuosittain kodin ulkomailta heidän tarhalta. Siellä olisi Nerolla ollut hyvä lähtökohta. Mutta emmepä olekaan Samoksella, vaan Kreetalla. 

Tiesin, että Paleochorassa, siis jälleen toisella puolen saarta 300 km päässä olisi myös jonkin sortin pieni tarha. Sopisiko Nero sinne? Sehän selviää vain käymällä katsastamassa tilanne. Matka jatkuu, yhden yön pysähdys Georgiopolissa ja sieltä Paleochoraan. Tapaan kaksi naista Paleochoran satamassa, jotka olivat tulleet ruokkimaan sataman läheisyydessä olevia koiria. He paljastuivatkin olevansa ryhmän paws paleochoran takana! Keroin Nerosta ja kävi ilmi, ettei heillä ole varsinaista tarhaa, on toki paikka missä heillä on useampi koira, mutta se on täynnä. Hoitavat siis koiria, tuomalla ruokaa, sterkkaamalla heitä yms vapaalla alueella, jossa koirat kuleksivat ja johon valitettavasti myös holtittomat ihmiset pääsevät yhtä vapaasti. Jättäisinkö Neron sinne? Hmmm, mietin ja totesin että En. Tämä järjestö tekee kuitenkin kaikkensa auttaaksen näitä koiria, jotka nyt kulkevat pannoissa, saavat ruokaa ja suojaakin hiukan, sekä lääkinnällistä apua. Olivat myös mahtavia tyyppejä ja seuraan nyt myös heidän toimintaa FB n kautta, josta selvisikin, että päivä lähtömme jälkeen, oli yksi koira todennäköisesti myrkytetty. Hyvä että Nero jatkoi vielä siis matkaansa. 

Mutta sitten alkoi tapahtumaan. Ystäväni julkaisi Facebook sivuillaan pienen julkaisun Nerosta ja olen nyt saanut tutusta samaisen median kautta todella auttaviin ja upeisiin ihmisiin. Julkaisin itse myös julkisen tilapäivityksen, jossa etsitään Nerolle kotia ja moni sitä jakoikin, käännösapu löytyi myös uudelta ystävältä, joka postasi tätä postausta moneen paikkaan, ISO KIITOS M! Nyt näyttäisi todennäköisimmältä että koti löytyy muualta kuin Kreetalta, mutta suoria lentojahan ei tähän aikaan vuodesta ole. Kreetan kodittomien eläinten Ry n apu on ollut myös todella mahtavaa, väliaikainen hoitopaikkakin olisi tarjolla huhtikuussa, koska itselläni olisi tarkoitus Kreetalta lähteä huhtikuussa jossain vaiheessa, hitaasti ajaen, läpi Itä-Euroopan maiden kohti Suomen suvea muutaman kuukauden pituisella matkalla. He ovat myös ottaneet kontaktia ties kehen muuhun, joista en edes kaikkia tiedä ja etsineet apua. Iso kiitos ja kumarrus myös teille Kreetan kodittomat eläimet RY!

Neron olen siis madottanut, scalibor- panta laitettu jo ensimmäisestä päivästä alkaen, ekinokokkitabletti syötetty. Lääkärikäynti puuttuu vielä toistaiseksi, jotta saadaan veritesti tehtyä, jossa voidaan tytön todeta olevan terve ja leishmaniasta vapaa. Sairasta koiraa en halua kenenkään vastuulle. Entä jos tytöllä todetaan leishmania? Vaihtoehtoja en halua kovin miettiä, yritän pohtia niitä sitten, kun tulos on selvä.

Tänään siis jatkamme matkaa täältä autiolta Falasarnan rannalta, tarkoituksena päästä visiitille ehkä jo huomenna (?) Soudan tarhalle ja sieltä jos myös saisi vinkkiä hyvästä eläinlääkäristä, se oma jota olen käyttänyt on taas siellä toisella puolen saarta 300 kilometrin päässä. Nyt odottelen tarhalta vastausta ja koordinaatteja, jotta visiitti toteutuisi. Palataan pian!