Kohtaamisia Italiassa

Meillä on reissumotivaatio ollut hukassa, mutta kohtaamiset etenkin antavat muistutusta siitä, miten hienoa voi olla, kun antaa näille mahdollisuuden. 

Ensimmäinen italialainen hetki syntyi matkaparkissa, jossa viisi vanhempaa herrasmiestä yhdessä ottavat minut mukaan juttuhinsa -Si, italiaksi tietenkin! Se ei kyllä vielä ihan luista, mutta juttuihin pääsi hiukan kiinni. Minä tietenkin tulin heidän mielestä kovin kaukaa, Italiaan asti ajanut.

Ensimmäinen herra alkoi suosittelemaan mistä saa seudun parasta pizzaa (saanut kuulemma jonkin suuren palkinnonkin), joki olisi vieressä mihin saa jäädä parkkiin ja koirankin olisi siellä hyvä ulkoilla  Toinen herra sanoo, että kyllä sitä parasta pizzaa saa ihan toisesta ravintolasta, se oli valittu koko Italian parhaaksi, pizzakin siellä maksaa normaalin kympin sijaan kolmekymppiä! Sitten alkoi heidän kiivas väittely italialaiseen tyyliin, kuka nyt kolmeakymppiä pizzasta maksaa ja päänpudistuksia. Tunti vierähti heidän juttuja kuunnellessa yrittäen ymmärtää heidän tarinointia.

Autolleni ilmestyi kuin tyhjästä 7-vuotias tyttö. Jaksoi muutaman sekunnin seisoskella auton portailla ja humps vaan kävi istumaan vapaalle tuolille. Alkoi tauoton jutustelu, hän kävi hakemassa isovanhempiansa matkailuautosta puhelimen ja laittoi googlen kääntäjän päälle. Siinä hän lähes käskytti puhumaan ja kertoili omia juttujaan. Opetti ihan aluksi italiaksi kaikki värit, tutkiskeli kaikkea mahdollista autossa ja putsaili koiran turkista jotain kuivia heinänkorsia samalla.

Annoin hänelle uuden lempinimen, Grande Capo, eli suuri johtaja, sekös tyttöä nauratti (ja myöhemmin isoäitiä, kun hänen kanssaan tervehdykset vaihdettiin).

Autossa istuminen rupesi johtajaa kyllästyttämään ja kuului kehotus "andiamo", mennään. Tyttö halusi näyttää itseään suuremman oliiviöljytehtaan ja pihalle tultuamme tyttö veikin meidät suorilta keinumaan. Mahduttiin siihen rinnakkain (postauksen ylin kuva) ja tyttö kiljahteli, että kovempaa! 

Miten raikas tuulahdus voi olla täysin estoton nuori lapsi!

Ja entäs tämä veijari? Kuusivuotias Akita. Tytön jälkeen itse rauhallisuus. Tämäkin tyyppi tuli toisesta matkailuautosta, venytteli portailla ja hitaasti kiipesi sisälle. Haisteli joka nurkan ihan omassa rauhassa, tutkisteli ja katseli. Mutta ei jättänyt samanlaista pyörremyrskyä jälkeensä kuin tyttö. 

Tyttö sanoikin jossain vaiheessa, että minun kuuluisi antaa/tarjota jotain. Kysyin, kävisikö suomalainen karkki? Kävihän se, marianne-karkki. Eikä jäänyt yhteen tai kahteen.

Koira taasen oli selvästi käynyt muissakin autoissa ja selväksi tuli, että jotakin sekin on vaille. Koirien herkut kehiin siis, vuorotellen omalle ja hänelle.

Muutama kuva vielä matkaparkin vierestä kylän raitilta, edellisessä postauksessa enemmän parkista, sekä kuvia.