End of December I was writing that how fresh December was and now I can write how January was really fresh! I do hope that end of February I am not writing about even colder February. Many rainy days, which nature of course needs, but when just one sunny day comes, life feels directly better and more beautiful. When the sun came out, outdoors were calling us. How lovely when everything gets green again and so many flowers are blooming <3.
...mereen hyppäsivät! Tänään on Kreikassa Epiphanyn juhla, tunnetaan myös vesien siunausten päivänä. Kuudes tammikuuta on rakastettu juhla Kreikan ortodokseille, sillä kastettiinhan Jeesus juurikin tänä päivänä.
Jokavuotiseen seremoniaan kuuluu myös, että nuoret rohkeat miehet uhmaavat kylmiä vesiä sinne hyppäämällä. Pappi siunaa ensin ristin, jonka heittää mereen kolme kertaa. Se joka ristin saa ensimmäiseksi, on sanottu olevan siunattu koko vuoden ja vain kaikkea hyvää on hänelle luvassa. Pappi myös siunaa kalastajaveneitä, kaikkea sitä mitä on merellä.
Yleensä tämä päivä on koko päivän yhtä juhlaa, ruokaa, tanssia, musiikkia...Nyt ei tietenkään kaikkien rajoitusten vuoksi. Viime vuonna tätä seremoniaa ei edes järjestetty, mutta tänään saimme nauttia kuitenkin tästä osasta juhlaa.
Joulukuun puolessa tapasin kaksi Italialaista herrasmiestä, jotka tulivat kysymään suositusta mahdollisesta avoinna olevasta ravintolasta. Niitähän ei montaa ole lähistöllä kerroin, itseasiassa niitä on vain kaksi. Toinen kymmenen kilometriä länteen ja toinen muutaman kilometrin itään. Hihkaisin, että se lähempi on sattumoisin vieläpä italialainen ravintola, josta saa hyvää puu-uunissa valmistettua pizzaa ja pastatkin ovat kelvollisia, sikäli mikäli teille italialaisille maistuu italialainen ruoka, hah!
Jo vain ja sanoivat lähtevänsä tarkastamaan paikan. Nämä kaksi herrasmiestä olivat joulukuussa täällä karttoimassa motoristien reissua ja he olivat osa motoristien porukkaa, jotka tekivät yhdessä muutaman pidemmän retken vuodessa. Olivat käyneet Marokossa, Kanariansaarilla, Portugalissa, Espanjassa....ja viime kesänä Suomessa! Siellä minun joulupukkini maassa! Kysyinkin, että kai kävitte joulupukkia tapaamassa? Tietenkin, sanoi toinen heistä. Minä uskon häneen. Olin toivonut häneltä kesällä tavatessamme uutta Moto Guzzia ja arvaa kuinka kävi? Minulla on nyt uusi Moto Guzzi! Tänään näin heidät uudestaan pyörineen, myöskin yhden Moto Guzzin. Pyörät lepäsivät, niiden omistajien ollessa syömässä, pizzaa ja pastaa.
Kun olin noin 13-vuotias, oma haaveeni oli italialainen Ducati Paso. Se paholaisen punainen 748 kuutioinen ihanuus. Muut tytöt pitivät lompakossaan teini-idolinsa kuvaa, minä minun ihanaa Pasoa. Joka kerta kun raotin lompakkoani, sain minä katsoa Pasoa ja hän minua (siis näin haaveilin yhteisestä rakkaudesta). Oikea syvä elämänmittainen rakkaus! Koskaan en ollut nähnyt tätä moottoripyörää kuin kuvissa, kunnes parisen vuotta myöhemmin koulusta lähtiessäni näin kotimatkani varrella Helsingissä ihka elävän Pason. Huomio sanalle ihka elävä, itselleni se oli jotain elämää suurempaa, eli elävä, niin kuin sinä tai minä.
Hivuttauduin porttikongiin, jossa tämä kauneus lepäsi. Taisin sitä myös silittää, ehkä puhuakin. En tiedä vieläkään miksi, mutta kaivoin lompakkoni silloin esiin ja jätin siellä olevan Pason kuvan tämän elävän Pason tuulisuojan ja ohjaustangon väliin. Ei etteikö rakkauteni olisi loppunut siihen, ei laisinkaan, se on vieläkin elossa. Ehkä vain kypsyneempi.
Pari vuotta myöhemmin, sain ensimmäisen italialaisen moottoripyöräni, en Pasoa tai edes Ducatia, vaan Aprilian. Aprilian jälkeen useamman japanilaisen. Pasoa en ole saanut vieläkään. Nuorin markkinoilla oleva Paso on syntynyt 1988, ei ihan niin nuori enää, no en ole minäkään. Nyt mietin, pitäisikö ajaa ensi kesänä Rovaniemelle ja jutella pukin kanssa <3.
P.S. Se, että kotini on ollut yli kymmenen vuotta Ducato, ei ole lainkaan sama kuin Ducati, etenkin Paso. Fiat Ducato, Ducati Paso. Toki rakastan myös kotiani Ducatoa.
Kuulin tämän tarinan jo kauan sitten ja vielä kauemmin on siitä kun tarina tapahtui....
Elettiin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa pienessä Kreetalaisessa kylässä. Sota oli takanapäin ja oli aika uudelle kehitykselle, vai oliko sittenkään?
Korkea-arvoinen herra, joka edusti Yhdysvaltojen armeijaa lähestyi sodan jälkeen tätä pientä Kreetalaista kylää, joka eli omaa elämäänsä nyt rauhassa, ilman sodan kaikuja. Yhdysvalloilla oli heidän budjetissaan ylimääräisiä varoja, joilla he halusivat auttaa jälleenrakentamisessa ja kehittämisessä. Yksi kohde oli tämä kylä. Tämä armeijan herra, kutsuttakoon häntä tässä upseeriksi, sillä minulla tai varmasti monella muullakaan ei ole tiedossa hänen asemaansa, rivimies hän ei ollut se on selvä.
Upseeri oli tullut visiitille tähän kylään ja halusi tavata kylän vanhimman, sen tärkeimmän ihmisen, jonka kanssa neuvotteluja tulisi käydä, sillä edustaisihan hän koko kylää. Upseeri oli kertonut kehittämissuunnitelmista ja halusi tarjota ylimääräisistä varoista koko kylän asukkaille vesijohtovettä! Kuulostaa hyvältä, eikö?
Kylän vanhin ja upseeri kävivät neuvotteluja ja vanhin sanoi ”En voi yksin päättää kyläni puolesta, minun täytyy puhua kaikkien asukkaiden kanssa, voisitteko ystävällisesti palata asiaan hiukan myöhemmin, niin kerron mitä päätimme?” Upseeri oli tästä hiukan hämillään, mutta toki se sopi. Hänen avokätinen tarjous ei saanut suoraa hyväksyntää.
Upseeri palasi takaisin kylään ja istui jälleen alas kylän vanhimman kanssa. Vanhus alkoi kertoa tarinaa kylästä ja sen traditioista.
”Tiedättekö, kuinka vesi on kulkeutunut taloihimme tähän asti? Se on ollut aina jokaisen talon vanhimman naimattoman tyttären tehtävä, tuoda vesi kaivosta, joka sijaitsee kylän liepeillä. Kun tytär tulee naimaikään on tehtävä siirtynyt yksin hänelle. Tämän taas tietävät myös kylän nuoren miehet, jotka ovat tulleet sopivaan ikään etsimään itselleen vaimoa.
Naimattomilla naisilla ja kylän nuorilla miehillä tämä on ainoa paikka tavata toisiaan, ilman esiliinaa. Paikka, jossa saa tutustua toiseen, paikka jossa liehitellään ja kosiskellaan. Siellä syntyvät suhteet, jotka johtavat usein avioliittoon.
Puhuin kyläni asukkaiden kanssa ehdottamastanne vesijohtovedestä ja vastauksemme on ei. Emme voi ottaa vastaan tarjoustanne. Missä muuten uudet polvet tapaisivat toisensa? Jos ei olisi kaivoa, kuinka syntyisi uudet liitot?”
Kylä halusi pitää vanhat traditiot ja jatkaa kuten aina ennenkin. Vesijohtovesi saapui kylään vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 60-luvun lopussa. Tarina ei kerro, miten nuoret sen jälkeen tapailivat toisiaan tai loppuiko liittojen syntyminen. Tuskin, he olivat varmasti siirtyneet myös ajassa eteenpäin, modernimpi 70-luku oli myös siellä edessä.
Kreetalaiset vaalivat vielä tänäänkin paljon perinteitä ja moni asia on täällä vanhasta ajasta edelleenkin läsnä, hyvässä ja pahassa. Se kai on myös osa tämän saaren charmia <3.