Viimeinen matka

Sunnuntaina 13.2.2022 eläinlääkäri tuli Kreetan rannalle päästämään Raineyn viimeiselle matkalle. Lepää rauhassa kaunis tyttöni, matkakaverini, ikävä on suunnaton <3.

Rainey hyppäsi autokotini kyytiin Ranskasta sateisena päivänä vuonna 2012, joku oli hänet hylännyt ja se kääntyi onnekseni. Yhdessä olemme saaneet kokea niin paljon, monissa maissa, kaupungeissa, kylissä, vuorilla, rannoilla, satamissa, laivoissa.. Rainey rakasti ulkoilua ja yhdessä vaelsimme monet reitit. Pitkät illat ravintoloissa ystävien kanssa tai yhteiset leiritulet, muiden koirien kanssa oleminen tai ihan vaan lekottelu jollakin rannalla oli ihan parasta!

Alkutaival ei ollut helpoin, mutta Raineystä kehkeytyi mitä ystävällisin tyttö, joka harvoin kulki remmissä. Ei koskaan karannut, aina pysyi vapaanakin ihan vieressä, ei häirinnyt muita koiria tai kissoja. No joitakin poikakoiria yritti kyllä komentaa ja näyttää kaapin paikan, omalla hassulla tyylillään, jonka jälkeen olisi halunnut leikkiä. 

Halusin Raineyn viimeisen matkan alkavan vapaana rannalta ja pyysin eläinlääkäriä tulemaan rannalle. Lähtö oli tunteikas, kuten jokainen lemmikinomistaja tietää joka on käynyt saman läpi.

Kreikassa ei ole tuhkausta tai eläinten hautausmaata ja ihmiset yleensä itse kaivavat haudan lemmikilleen. Eläinlääkäri nyökkäsi rannan vastapäätä olevaa isoa tyhjää tonttia kohti, tee hauta tuonne. 

Se, että mukanani ei kulje kuokkaa eikä lapiota, teki tilanteesta aavistuksen verran haasteellisemman. Eläinlääkäri lähti ja ehdin vain hetken pohtia, ajaisimmeko takaisin tuttuun kylään reilun puolentoista tunnin matkan päähän, jossa olisi apuja tarjolla. Ei mennyt viittäkään minuuttia, kun paikalle tuli kuorma-auto, jossa oli nosturi. He pysähtyivät viidenkymmenen metrin päähän autostani, aikeena tehdä korjaustöitä sähkötolpalle. Tolppa oli kaatunut myrskypäivien aikana, jotka olivat muutamia päiviä aiemmin. 

Lähestyin siis heitä ja pyysin lapiota lainaksi, kertoen koirastani. Hekin nyökkäsivät ja totesivat, että hautapaikka tulisi tehdä sille isolle tontille, johon eläinlääkäri myös kehotti sen tekemään. 

Viitisen minuuttia olin kuokkinut ja kaivanut, kun nuorin miehistä tuli avukseni. Kaipa tämän kaupunkilaistytön kaivanta näytti perin onnettomalta. Hän heilutti kuokkaa tehokkaasti ja minä lapparoin. Kun kuoppa oli valmis, lähdin hakemaan tyttöäni, autokotimme edestä rannalta. Puolessa matkassa tipahdin polvilleni surusta ja painosta. Miten raskasta oli kantaa elotonta tyttöäni.

Asettelin Raineyn kauniisti paikoilleen viimeiseen leposijaan ja itkien täytin kuopan hiekalla ja kiviä päälle. Palautin lapion ja kuokan kiitosten kera, kaikki viisi miestä tekivät ristinmerkkiä. 

Kolme pitkää päivää katsoin vuoroin merta, vuoroin hautaa autoni ikkunasta. Vein haudalle lisää kiviä ja vien vieläkin. Nyt vain 500 metriä pidemmältä, sillä ajoimme läheiselle leirintäalueelle.

Neljäntenä päivänä menin taas haudalle ja ehdin olla siinä vain hetken, kun jostakin kantautui tuttu kappale. Kuin autoradiosta kovalla äänellä . Se oli CCR:n biisi "Have you ever seen the rain". Rain, sade, Rain(e)y, sateinen. Juuri sellaisena päivänä Rainey tuli luokseni ja nimenkin sai sen mukaan, tosin eri kirjoitusasulla. Ikinä en ole kuullut tässä paikassa minkäänlaista musiikkia, enkä keksinyt mistä se tuli, autojakaan ei ollut. Jäin odottomaan seuraavaa kappaletta, sitä ei tullut, vain armoton traktorin mölinä, joka ei loppunut. Traktoriakaan en nähnyt, se oli varmasti oliivilehtojen takana.

Rainey sai nimensä sateesta ja arvostamani moottoripyöräkuljettajan Wayne Raineyn mukaan. Se oli sanaleikki. Wayne Raineyn ura päättyi hänen halvaantumiseensa Italiassa 1993, minun tyttöni viimeinen matka päättyi takajalkojen halvaantumiseen.

Nyt tiedän, että myrskyilläkin on syynsä, niiden johdosta voi saada yllättävääkin apua. Ja sade. Sade, sitä kaipaavat ihan kaikki.

Kiitos Rainey kun tulit elämääni, olet sydämessäni aina <3.