Fresh Cretan December

Winter Crete is here! Yes the mountains gets every year snow, some years more than other years. It has been unusual cold December, clearly the coldest one I have ever experienced here. More rain, cold winds but also some beautiful sunny days. 

Hotelli Hiltonista huomenta!

Olen nähnyt usein Etelä-Euroopassa kauppa-autoja, jotka toimivat myös koteina. Yösijoina ainakin tai työviikon koteina, mutta myös niinä ainoina koteina. Enkä puhu nyt asuntoauto- tai pakukodeista, vaan ihmisistä, jotka syystä tai toisesta ovat valinneet liikkuvan elämän ja työn. Aina se ei välttämättä  ole omaehtoinen valinta, vaan työn pakko, jotta saa myös syödäkseen.

Usein autossa asujat ovat myös vähemmistöä, liikkuvia nomadeja, mutta yhtä usein he ovat myös ihan paikallisia. Paikallisilla tarkoitan, että esimerkiksi Kreikassa tavallisia Jorgoksia ja vaikkapa Espanjassa niitä Manueleita.

Auto voi olla esimerkiksi Toyotan Hiace tai Peugeotin Partneri. Yhteistä niillä on, että ne ovat tavaraa täynnä ja jossain nurkassa pitäsi olla tilaa myös nukkua. Muutama päivä sitten parkkiin tuli lähelleni yksi heistä. Aurinko oli tekemässä laskuaan, hänen kauppansa oli vielä auki. Takaluukku auki, sivuovi auki, kattokin täynnä, hänen autonsa oli tupaten täynnä erilaisia mattoja, siis mattokauppias! Megafonista kaikui myyjän puhe ja auto lipui parkkiin.

Ilta pimeni ja sadettakin oli luvassa, koirien kanssa ulos lähdettäessä huomioin että  kaikki matot katolla olivat saaneet suojan ja ovetkin kiinni. Ohjaamosta heijastui älypuhelimen näyttö. Hahmo oli puoliksi makuullaan ohjaamossa, jalat oiottuina kuskin penkillä.  Melkein hävetti olla tässä omassa Hotelli Hiltonissa, josta löytyy kaikki mukavuudet.  Hävetti on itseasiassa väärä sana, en häpeä sitä mitä minulla on (tai ei ole), tunsin pikemminkin empatiaa, inhimillisyyttä. Kahdeksalta seuraavana aamuna, auton ovet aukesivat, auto käynnistyi ja myyntimantra aloitti megafonista uuden päivänsä auton, miehen ja mattojen jatkaessa matkaa.

Vuosia sitten tutustuin yhteen heistä, paikalliseen Manolikseen. Näin hänet joka ikinen viikko, jos satuimme olemaan hänen reittinsä varrella parkissa. Manolis myi vaatteita Mersun Sprintteristään ja joitakin kauppoja olimme mekin hieroneet. Hän heräsi aina auringon noustessa, lähti juoksemaan rannalle, välillä lenkkeillen välillä kovilla spurteilla. Uimassakin hän kävi, myös talvisin, elleivät aallot olleet liian korkeita. Väänlaif- surffari olisi ollut iloinen aalloista, Manolis ei niinkään.

Hänen autonsa tunsin siis hyvin sisältäkin, olinhan sieltä vaatteita valinnut, mutta koskaan ei selvinnyt missä sopukassa hän oikeastaan nukkui. Ohjaamossa kuljettajan penkki oli tietysti tavaroista vapaa, ehkä hänenkin yönsä meni siellä. Hän puhui erinomaista englantia ja nyt jälkeenpäin mietityttää sekin, miksi en koskaan tarjonnut edes kahvikupposta hänelle. Jos vielä tapaan hänet, lupaan itselleni keittää meille kahvit. Pullan kera, tai no semmoisen pullan mikä täällä olisi lähimpänä pullan vastinetta.

Terveisin, Paris

Neljässadas postaus sekä tuhat ja yksi valokuvaa

 

Oikeammin niitä kuvia on kyllä tuhansia, mutta postaus on se neljässadas! Hauskinta tämän postauksen kasaamisessa oli, että kävin läpi jokaisen vanhan postauksen ja valitsin kaikista ensimmäisen kuvan tehdäkseni kuvakollaasin. Pintaan nousi paljon muistoja, unohdettuja paikkoja, tilanteita, tarinoita, ystävyyksiä.

Aloitin tämän matkablogin vuonna 2013, harmikseni  se on ollut myös tauolla (vaikka me emme ole), jolloin on jäänyt monta muistoa kirjoittamatta. Kuvia olen napsinut kaiken aikaa, mutta kaikki tarinat ja paikat eivät ole enää tarkasti mielessä.  Etenkin road trippi Balkanin maissa, niin monta maata ja tarinaa.

Blogini loin alunperin enemmänkin itseäni varten ja vuoteen 2019 asti olin vain wifin varassa. Nyt mukana kulkee ”hulppeat” seitsemän gigaa dataa kuukausittain, eli pääsen periaattessa aina nettiin halutessani. Aiemmin meni helposti kolmekin viikkoa ilman minkäänlaisia yhteyksiä. Se että blogi oli itseäni varten, löysi sen kuitenkin yllättävän moni muukin ja olen saanut vuosien aikana paljon yksityisviestejä ja jopa uusia ystäviä.Vuorovaikutus on mahtavaa, kiitos teille!

Mietin sanaa lifestyle- blogi sisällöltään. Onko blogini muuttunut pikemminkin sellaiseksi viimeisen kahden vuoden aikana? Elämme kuitenkin aika tavallista arkea meidän mittapuulla ja en ole juurikaan tehnyt oikeita matkapostauksia kohteista, toki sisältöön vaikuttaa osin nykyinen maailmantilanne. On ruokapostauksia meidän minikeittiöstä (siitä melkein uunittomasta autosta), tarinoita ihmisistä tai heidän kertomiaan tarinoita muista, omia huomioita asioista, juttuja eläimistä, käsitöistäkin, siis ihan arjen juttuja. Toisaalta kaikkea ei tarvitse laittaa kategorioihin, blogit ovat juurikin sen näköisiä minkälaisiksi tekijät ne luovat. Ja varsin totta on, että jos olisin pysynyt Suomessa, olisi ainakin nämä tarinat jäänyt kuulematta ja kokematta.

Joka tapauksessa lifestylea tai matkailua tai kummankin sopuisa liitto, halusin valita joukosta kymmenen kuvaa (miten vaikea valinta!), jakaa ne tässä uudestaan ja kertoa jotakin enemmän. Tai siis 10+1 kuvaa, pidätän oikeuden yhteen bonukseen.

Se miten päädyin alla oleviin kuviin, perusteena ei ole että kuva olisi millään tavalla teknisesti hieno. Se voi olla itselleni tärkeä, hauska tai vaikkapa muiston herättäjä.

Nyt lusikka kauniiseen käteen!

Soppa-ajat ovat alkaneet meidän pienessä autokodin keittiössä Kreetan saarella, mikä tarkoittaa asteiden putoamista näilläkin leveysasteilla. Ja se ei kyllä haittaa yhtään, jos se tarkoittaa sitä, että maistuu taas erilaiset maukkaat keitot.

Pidän niin paljon keitoista, että voisin oikeastaan syödä niitä läpi talven monta kertaa viikossa. Ja keitothan ovat myös helppoja valmistaa, kuorimista ja pilkkomista, tuli alle ja humpsista vaan kattilaan.

Tomaattikeittoa, sienikeittoa, parsakaalikeittoa, sipulikeittoa, porkkanakeittoa, pinaattikeittoa, lihakeittoa, kalakeittoa, hernekeittoa (pannukakkua unohtamatta!)... Keitoista on niin moneksi ja variaatioita yhtä monta kuin tekijääkin.

Tämän alkavan talven ensimmäiseksi keitoksi tuli sekametelisoppa, eli juureksia ja kasviksia aineksista joita meiltä löytyi suorilta auton kaapista.

Marokossa leipää ostamassa

 

Ei ole mitään niin hyvää vaaleaa leipää kuin marokkolainen leipä, tunnetaan myös nimellä berber- leipä! Pyöreä litteä läpyskä ja jos sen kanssa saa vielä arganöljyä, on makuelämys taattu.

Se miten leipä päätyy omaan pöytään asti, oma arvioni on, että siihen on yhtä monta tarinaa kuin leipääkin.

Ollessani Saharassa, viimeisessä kylässä ennen Algerian rajaa, kävin aamuisin ostamassa paikallisesta ”minimarketista” leipää. Lainausmerkeissä minimarket, sillä kauppoja, voisi kutsua lähinnä kioskeiksi. Sisään mahtuu usein muutama ihminen kerrallaan ja myyjä ojentaa sinulle halutut ostokset, niitä ei siis kerätä itse. Kaupoissa on monta metriä hyllytilaa ja korkeuttakin sen verran, että myyjä heiluu usein taidokkaasti pitkän kepin kanssa pudottaakseen tavaroita alas (ei särkyvät) tai sitten on käytössä tikkaat.

Tämäkin käyttämäni kauppa oli siis em. kaltainen, jossa on pieni tiski ja johon myyjä kerää tavarat. Yhtenä aamuna osuin paikalle samaan aikaan leipäkuskin kanssa. Hän parkkeerasi pienen avolava-autonsa marketin eteen, leivät olivat pomppineet pomppuista hiekkatietä pitkin, ties kuinka pitkän matkan ilman kääreitä ja ties milloin viimeeksi pestyn avolavan kyydissä.

Kuljettaja nousi autostaan ison säkin kera ja lastasi leipiä siihen avokäsin, varmaankin kaupan tilaaman määrän mukaisesti.  Seurasin toimitusta ja odottelin ulkona, kunnes toimitus oli tehty ja siitä sitten sitä omaa päivän leipää ostamaan.

Myyjän kanssa vaihdettiin tervehdykset, salaam alaykumit ja alaykum salaamit. Tilatessani leivän, laittoi hän kertakäyttöhanskat käteen, pistäen edelleen paljaan leivän ilman kääreitä pienelle tiskille kassakoneen viereen. Arvoin vielä muutamaa muuta pienempää ostosta ja kauppaan tuli kiireinen paikallinen asiakas, joka halusi ehkä yhden tuotteen.  Myyjä palveli häntä nopeasti siinä välissä, mikä ei tietenkään minua haitannut millään muotoa. Kiireinen asiakas kaivelee kukkaroaan, löytää sieltä setelin ja iskee sen siihen minun tilaamani leivän päälle (joka on ilman kääreitä), myyjä ottaa setelin edelleen hanskat kädessä ja iskee vaihtorahakolikot, siihen edelleenkin kääreettömän leipäni päälle, josta asiakas noukkii ne kukkaroonsa.

Taputtelin pahimmat näkymättömät ”pölyt” auton luona pois ja ajattelin, että joskus on parempi ettei tiedä ihan koko totuutta leipienkään elämästä.

P.S  Tarina on ennen vuotta 2019.

Hyvää syntymäpäivää oi kotimaani!

 

6.12.2021 Suomi 104

Tämä päivä tuntuu aina juhlalliselta, vaikka kaukaakin. Edellisen kerran olen viettänyt tätä juhlapäivää Suomessa vuonna 2008, sen jälkeen ne on vietetty asuntoautolla jossakin muualla. Suomessa ollessa tuli katsottua linnan juhlia ihan aina, lapsena perheen telkkarista, myöhemmin omassa kodissa tai ystäväporukalla jonkun luona. Linnan juhlia en ole nähnyt telkkaristakaan vuosiin, pukuloistoja taas on katsottu kuvina seuraavan päivän lööpeistä. No, tänä vuonna ei ole niitäkään, kuten ei myöskään viime vuonna. Toivottavasti ensi vuonna.

Taivaallista vegeruokaa melkein uunittomasta autosta

 

Jos joku ajattelee, ettei pikkuruisessa auton keittiössä voi loihtia herkullisia ruokia, niin tämä ei ole laisinkaan totta! Joskus se vaatii vain hiukan enemmän aikaa ja organisointia. Tämä mun uuni sopisi varmasti hyvin myös esimerkiksi uunittomalle mökille, jossa ruoka valmistetaan usein vain pelkän kaasulevyn varassa.

Tämmöinen illallinen tuli auton uunista, kasvisgratiini sinihomejuustolla, parmesanilla ja timjamikastikkeella.

Timjamikastike on juurikin tämän gratiinin salaisuus, joka antaa rutkasti makua!

Puolikas ruukullinen timjamia (tai 2-3 tl kuivattua)

2-3 valkosipulinkynttä pilkottuna tai puristettuna

1 tl suolaa

1 tl sitruunapippuria (vaihtoehtoisesti laitoin tällä kertaa Cayenne pippuria, alle 1 tl !)

1-2 rkl balsamicoa

1 dl oliiviöljyä

 

Esikeitettyjä perunoita (alle 10 minuuttia, ei keitetä kypsiksi) siivuina

2 sipulia (tällä kertaa käytin kevätsipulia)

3-4 isohkoa tomaattia

1 kesäkurpitsa

1 iso paprika tai kaksi pienempää suippopaprikaa

Sinihomejuustoa maun mukaan murusina ja pinnalle raastettua parmesania.

Paluu satamaan, kalo mina!

 

Kalo mina, eli hyvää alkanutta kuukautta, kuten täällä Kreikassa on tapana sanoa! Me palattiin takaisin meidän rakkaaseen satamaan ja jälleennäkemisen ilo oli taas suuri nähdä kaikki sataman yksitoista asukasta. Kuulumiset vaihdettiin kaikkien kanssa ja koiralenkillä kylän vartta pitkin, kuului tasaisin välein tööttäykset, paikallisten autojen tervehdykset. Olemmekin täällä tuttu parivaljakko jo kaikille, kuin tulisi kotiin, niin lämmin on aina vastaanotto.