Neljässadas postaus sekä tuhat ja yksi valokuvaa

 

Oikeammin niitä kuvia on kyllä tuhansia, mutta postaus on se neljässadas! Hauskinta tämän postauksen kasaamisessa oli, että kävin läpi jokaisen vanhan postauksen ja valitsin kaikista ensimmäisen kuvan tehdäkseni kuvakollaasin. Pintaan nousi paljon muistoja, unohdettuja paikkoja, tilanteita, tarinoita, ystävyyksiä.

Aloitin tämän matkablogin vuonna 2013, harmikseni  se on ollut myös tauolla (vaikka me emme ole), jolloin on jäänyt monta muistoa kirjoittamatta. Kuvia olen napsinut kaiken aikaa, mutta kaikki tarinat ja paikat eivät ole enää tarkasti mielessä.  Etenkin road trippi Balkanin maissa, niin monta maata ja tarinaa.

Blogini loin alunperin enemmänkin itseäni varten ja vuoteen 2019 asti olin vain wifin varassa. Nyt mukana kulkee ”hulppeat” seitsemän gigaa dataa kuukausittain, eli pääsen periaattessa aina nettiin halutessani. Aiemmin meni helposti kolmekin viikkoa ilman minkäänlaisia yhteyksiä. Se että blogi oli itseäni varten, löysi sen kuitenkin yllättävän moni muukin ja olen saanut vuosien aikana paljon yksityisviestejä ja jopa uusia ystäviä.Vuorovaikutus on mahtavaa, kiitos teille!

Mietin sanaa lifestyle- blogi sisällöltään. Onko blogini muuttunut pikemminkin sellaiseksi viimeisen kahden vuoden aikana? Elämme kuitenkin aika tavallista arkea meidän mittapuulla ja en ole juurikaan tehnyt oikeita matkapostauksia kohteista, toki sisältöön vaikuttaa osin nykyinen maailmantilanne. On ruokapostauksia meidän minikeittiöstä (siitä melkein uunittomasta autosta), tarinoita ihmisistä tai heidän kertomiaan tarinoita muista, omia huomioita asioista, juttuja eläimistä, käsitöistäkin, siis ihan arjen juttuja. Toisaalta kaikkea ei tarvitse laittaa kategorioihin, blogit ovat juurikin sen näköisiä minkälaisiksi tekijät ne luovat. Ja varsin totta on, että jos olisin pysynyt Suomessa, olisi ainakin nämä tarinat jäänyt kuulematta ja kokematta.

Joka tapauksessa lifestylea tai matkailua tai kummankin sopuisa liitto, halusin valita joukosta kymmenen kuvaa (miten vaikea valinta!), jakaa ne tässä uudestaan ja kertoa jotakin enemmän. Tai siis 10+1 kuvaa, pidätän oikeuden yhteen bonukseen.

Se miten päädyin alla oleviin kuviin, perusteena ei ole että kuva olisi millään tavalla teknisesti hieno. Se voi olla itselleni tärkeä, hauska tai vaikkapa muiston herättäjä.

 

Kuva 1 - Marokkolainen perhe ja kiitollisuuden oivaltaminen

Ajelimme eteläistä tietä Marokossa Algerian suuntaan, ympärillä usein oikealla puolella vain tyhjyyttä tai saharan hiekkaa, vasemmalla puolella vuoristoista. Yhdellä tällaisella pätkällä tunsin useamman heijastuksen väläyksen, meni hetken ennen kuin ymmärsin mistä ne tulivat. Vuorilla näkyi jonkinlaista liikettä, joku heijasti peilin palasella aurinkoon, jotta se kiinnittäisi meidän huomiomme. Hiljensin vauhtia kun tie lähentyi kohtaan, jonka viereisellä vuorella oli useampi ihminen. Uskaltaako pysähtyä, sillä tällä tiellä ei ollut voisi sanoa lainkaan muuta liikennettä. Hetken pohdintaa ja päätimme pysähtyä. Vuorelta alas tietä kohti lähti juoksemaan muutama lapsi ja aikuinen. He selvästi seurasivat reagointiamme vuorilta, pysähdymmekö vai emme. Juoksevatko alas vai ei.

Menimme ulos koiran kanssa tervehtimään heitä, he olivat selvästi pieni perhe, nomadeja joilla oli vuohia ainakin. Miten ihmeessä he pärjäävät täällä melkein aavikolla? Heidän kotinsa sillä hetkellä oli luola, vuoren uumenissa. He kutsuivat meidät teelle ja paistoivat leipää, yhteistä kieltä ei juurikaan ollut, vaikka puhunkin ranskaa. Marokossa puhutaan yleisesti ranskaa, mutta tämä perhe osasi sitä vain raapaisun verran. Nuorin lapsista oli ehkä vasta kaksivuotias, vanhin nuori aikuinen. Ikää oli vaikea arvioida, koska elämä heillä on ollut paljon kuluttavampaa, muistaen ettei aavikolta lähdetä helposti terveydenhuoltoon.

Luolassa hellana toimi leirituli, joka samalla toi sinne lämpöä ja valoakin varmasti iltaisin. Perheen nuorin tyttö oli silmiini todella kaunis, hän ihaili kovasti korujani ja esitteli oman korvakorunsa minulle. Korvakorun virkaa toimitti hakaneula. Länsimaissa hakaneulaa olisi käyttänyt lävistyksenä korkeintaan punkkari 80-luvulla, tämä nuori tyttö käytti sitä, koska muuta ei ollut. Ei ollut heillä paljon muutakaan, pyykkiäkään ei varmasti joka päivä pesty, olikohan edes vaihtovaatteita. Siltikin he olivat hymyä täynnä, ei tässä kuvassa, mutta muissa kuvissa alkujännityksen jälkeen. Seurustelimme heidän kanssaan hyvän tovin ja jätimme läksiäsilahjaksi heille vaatteita ja tytölle korvakorut. Enää hänen ei tarvinnut olla ainakaan tyttö ja hakaneulakorvakoru.

Kohtaamiset Marokossa olivat hyviä kiitollisuuden herättäjiä, siitä miten hyvin meillä on asiat länsimaissa. Se että koet sen itse, todella koet ilman median ja uutisten voimaa. Mikään ei ole niin mustavalkoista, kuin ennakkokäsitykset. Kuusituhatta kilometriä Marokossa kolmen kuukauden aikana avasi tätä maata jo aika hyvin ja palaisinkin sinne mielelläni tulevaisuudessa.

Kuva 2 - Äiti ja sen tytär

Äitini on tullut kolme kertaa lentäen mukaan muutaman viikon seikkailuihin ja meininki on ollut aina että hauskaa pitää olla. Onneksi Kreikassa on kylän kyltit myös meidän aakkosilla, jotta ymmärsimme mekin missä olimme :).

Kuva 3 - Ei mikä tahansa muovinen lootuksen kukka

Löysin tämän muovisen lootuksen kukan, jonka keskellä oli koristeena sammakko, yksinäisenä makaamassa Kreetan saaren autiolla rannalla joulukuussa 2014. Vierestä löysin myös jonkilaisen ajopuun kepin, iskin sen pystyyn maahan ja sidoin lotuksen siihen päälle kukkimaan.

Samana vuonna olin tutustunut erittäin hauskaan englantilaiseen pariskuntaan, jotka myös kiertelivät saarta asuntoautollaan. Heilllä on keskinäinen leikki minimalistisessa elämässään, mies kävelee erittäin paljon ja jos hän löytää aarteen tuo hän sen vaimolleen päivän lahjaksi. Se voi olla mitä tahansa, kaunis kivi, simpukka tai vaikkapa meren silottama lasin palanen.

Helmikuussa 2015 törmäsimme taas toisiimme ja ystäväni antoi minulle kauniin lahjapaketin, vannotti avaamaan vasta, kun heidän autonsa on poistunut paikalta. Näin tein.

Avasin lahjapaketin ja päällimäisenä oli muovinen lotus, jonka keskellä oli sammakko! Ei voi olla totta, tämähän on se sama, jonka olin sitonut kukkimaan 150 km päähän toiselle rannalle!

Lähetin ystävälleni sähköpostia ja linkin blogiini, jossa todisteena kuvat tästä tekemästäni kukkivasta lotuksesta aiemmin. Vastaus tulikin hetken päästä.

”Muistat kai kun kerroin, että miehelläni on tapana kerätä aarteita, usein niiden elämä on kuitenkin lyhyt autossamme. Yleisenä sääntönä onkin kun uusi aarre tulee, vanhan aarteen pitää lähteä. Mieheni oli ystävänpäivänä kävellyt juurikin tuolla samalla rannalla ja palasi takaisin autolle voitokkaana tämän lootuksen kera, toivottaen hyvää rakastavaisten päivää, tässä on sinun lahjasi! En ollut mitenkään hirveän vakuuttunut hänen anteliaasta ystävänpäivälahjasta. Joten kun sinä olit arvostanut tätä kukkaa jo aiemmin ja jopa kuvannut sen blogiisi (olimme nähneet artikkelin ja tunnistaneet kukan samaksi), kuuluu se ehdottomasti sinulle”

Mietteeni tuolloin oli että ei se, että tämä oli vain hauska juttu, mutta kukka jonka minä löysin, kukka jonka he löysivät, oli taas löytänyt minun luokse. En mitenkään voinut viskata sitä roskikseen. Ehkä kiinnittäisin sen johonkin koristeeksi, ehkä en.

Meni melkein viisi vuotta, ennen kuin näimme toisemme uudestaan. Yhteyttä olimme pitäneet kuitenkin näinä välivuosina. Talvea 2019-2020 vietimme Portugalissa ollen paljon yhdessä. Eräässäkin paikassa olimme kuukauden, jossa iltaisin istuimme rannalla jutellen pari tuntia ennen auringonlaskua. 

Kaivoin tuon kukkasen esille kaapistani, se oli jaksanut kukkia siellä pimeässä kaikki nämä vuodet. Kukka on nyt siis heillä, tällä hetkellä Englannissa. Arvaukseni on, että se on jonakin vuonna takaisin taas minulla.

Kuva 4 - Rakas koirani ja ei, hänen nimensä ei ole Peppi.

Miten tämä tyyppi onkin jaksanut erilaisia hullutuksia vuosien varrella! Olimme parkissa Ierapetran keskustassa karnevaalien pääpäivänä, ihmiset pukeutuneet erilaisiin asuihin ja no tämä hassu koirani omalta osaltaan näihin letteihin. Seurasimme pääkadun varrella ohi ajavia koristeltuja erilaisia kulkimia, osa isoja avolavallisia rekkoja (vrt. penkinpainajaiset), osa isoja peräkärryjä, joita veti vaikkapa traktori. Koirani saikin paraatissa runsaasti huomiota, lukemattomat ihmiset halusivat ottaa selfieitä hänen kanssaan.

Tiedän myös, että tämä kuva päätyi jopa valkoiseen taloon asti. 

Kuva 5 - Yhteisöllisyys

Välillä satumme oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, hetkiin joita ei satu joka päivä tai edes joka kuukausi. Hyvä porukka, tunnelma ja kuvassa laskin olevan yhdeksän eri kansallisuutta ja kuvaaja minä se kymmenes. Voi olla, että kuvan ulkopuolella oli vielä joitakin lisää. Ihana grillauspäivä rannalla pienellä porukalla. Juurikin tällä rannalla olemme kokeneet muita vastaavia hetkiä, eri kokoonpanoilla. On soitettu musiikkia, laulettu, jopa runojakin lausuttu (siis ne jotka sen osaavat, en minä). Tästä kuvasta tulee päällimäisenä hyvän fiiliksen muisto.

Kuva 6 - Ihana yllärilahja blogini lukijalta

Joitakin vuosia sitten liettualainen blogini lukija otti minuun yhteyttä sähköpostitse, he olivat kiinnostuneet miehensä kanssa vaellusreiteistä Kreetalla. Vaihdoimme monen monta meiliä ja alun vaeltamisen sijaan, juttellimme monesta muustakin asiasta. He olivat tulossa Kreetalle ja sanoinkin, että jos näette autoni jossain, huutakaa hep!

Niin kävikin sitten yhtenä päivänä. Olimme juuri ravintolassa lopettelemassa syömistä, kun sain viestin. Hei, me ollaan täällä Matalassa ja luulemme, että olemme bonganneet autosi! Niinpä olivatkin, sillä siellähän me oltiin. Kerroin mistä meidät löytää ja sinne he tulivat. Istuimme vielä iltaa yhdessä ja illan päätteeksi tämä uusi ystäväni avasi kassinsa ja antoi hänen tekemänsä käsityölahjan. Kertoi, että oli toivonut että tapaisimme kasvokkain ja oli tehnyt kuvien perusteella koirastani ja minusta tämän ihanan työn! Olin todella liikuttunut. Huikea <3.

Myöhemmin kävimme heittämässä yhden rotkovaelluksen yhdessä ja siitä vielä myöhemmin Suomeen ajaessani kävin heitä tapaamassa Vilnuksessa. Mainiot matkaoppaat olivatkin ja ystävyys on säilynyt. 

Kuva 7 - Help me to find home and I will love you for ever!

Yksi meidän rakkaista kodittomista, joita meidän kyytiin on vuosien aikana hypännyt useampi. Nero löytyi hylättynä, laihana koirana erään vesilähteen luota juuri ennen joulua.  Kun avasin auton sivuoven, oli tyyppi jo hypännyt sisälle, katsoin häntä ja kysyin kukas sinä olet. Hän "vastasi" Nero, eli vesi ja siitä tuli tytön nimi. Koti hänelle löytyi Suomesta jo reilun kuukauden päästä, mutta talvisin kun ei ole suoria lentoja, jäi Nero tekemään saarikierrosta meidän kanssamme. Hankimme passin, teimme verikokeet, tarkistimme kaikin puolin että tyttö on terve ja siitä sterkkaukseen. On kieltämättä hiukan haastavaa pitää tötteröpäistä koiraa pienessä autossa, mutta siitäkin selvittiin hienosti. Oltiin selvitty ennenkin ja sen jälkeen myös.

Neron uusi perhe tuli huhtikuun alussa koko perheen voimin uutta perheenjäsentä noutamaan ja miten ihanan ja hyvän elämän Nero Suomesta löysikään! Ihan huippuperhe, johon kuului jo ennen Neroa Espanjasta adoptoitu isoveli. Itseasiassa tämä perhe voisi adoptoida minutkin, niin hyvä elämä on heillä :).

Kuva 8 - Installaatio rannalle dumpatuista roskista

Olimme Kreetan rannalla parkissa, siis rannan parkkiksella parkissa ja vieläkin valitettavan usein voit törmätä jätteisiin siellä minne ne ei todellakaan kuulu. Parkkiksella oli iso läjä kaikenlaista romua, vessanpytystä vaatteisiin. Nämä jätteet eivät tulleet mereltä, eikä heiltä jotka tulivat päiväksi rannalle. Nämä tulivat ihmisiltä, jotka päättivät tuoda tarpeettomat tavaransa rannan parkkikselle, eikä viedä niitä sinne minne ne kuuluisi.

Ei mennyt kuin hetki ja pääsimme jo todistamaan ensimmäistä kuormausta. Paikalle saapui mies skootterilla kahden pienen tyttären ollessa kyydissä. He pysähtyvät kasan viereen. Hetken päästä paikalle saapuu iso hieno maasturi, mies viittilöi peruuta tänne vaan. Takaluukku auki ja humpsis kaikki siellä olleet tavarat kasan jatkoksi ja no vähän vierellekin. Ei se niin tarkkaa ole. Maasturia ajoi oletetusti miehen vaimo ja lapset katsoivat, kun heidän vanhat vaatteensa, pelinsä yms. päätyivät sinne rannan parkkikselle. Oikeasti, ei voi olla totta! Valitettavasti kyllä.

Siivoamme paljon rantoja mutta nyt tuli mieleen tehdä jotakin muuta. Emmekä me olisi sitä romumäärää edes saatu mahtumaan mihinkään pusseihin. Päädyimme rakentamaan näistä "uutta kotia"!

Teimme pöydästä pöytäliinoineen miljöön keittiölle, jonka ympärillä istui äiti tuolissaan ja nuori tytär kotitehtävien parissa. Spagettiakin oli, vanha kännykkä ja mp3. Äidin keskivartalona toimi vanhat röntgen kuvat keuhkoista. Äidillä olut ja tytöllä cokis. Vessakin saatiin kotiin, olohuone, lastenhuone, imuri, pyykkinaru vaatteineen. Isästä ainoa jälki oli hänen kenkänsä urheilulehden päällä.

Olimme lähes viikon tässä parkissa, ihmisiä tuli ja meni, sana oli selkeästi kulkenut. Yksikään ei tuonut enää sen viikon aikana romujaan. Eräskin paikallinen herra tiesi minulle kertoa tämän viikon aikana, kuinka paikallinen ekologinen koulu, oli käynyt tekemässä tämän tilateoksen roskaamisesta. Nyökyttelin vieressä ja sanoin, että hienosti tehty. Paikallinen sanomalehtikin kävi. Ja pormestari.

Kuukausia myöhemmin palasimme katsomaan mitä parkkikselle kuuluu. Se oli putipuhdas, paikalle oli myös ilmestynyt kyltti, joka kielsi dumppaamisen. Toivottavasti edes osa romuista päätyi jatkossa roskikseen, eikä vaan jonnekin muualle luontoon.

Kuva 9 - Lock downin ruusu

 

Tämän kuvan valitsin siksi, koska siitä välittyi järetön mielihyvä ja toivo. Elettiin koronan alkuaikoja Ranskassa, jonne olimme ajaneet vauhdilla rajojen suljettua Portugalista Espanjaan ja sieltä Ranskaan. Ranskan lock down oli todella tiukka ulkonaliikkumiskieltoineen. Vain apteekit ja ruokakaupat olivat auki, lupalappu tarvittiin mukaan ja kotoa sai poistua vain tunniksi maksimissaan kilometrin päähän.

Me saimme viettää yli kaksi kuukautta Ranskassa ystäväni isän talossa pihaparkissa. Hän itse oli 500 km päässä toisaalla sulkutilan ollessa päällä. Ihmiset vain kyräilivät toisiaan, pelko oli päällä ja kukaan ei vielä oikein tiennyt mitään koko taudista. Ihmisyys unohtui (tosin se on vielä tänäänkin osalla hukassa).

Yhtenä aurinkoisena päivänä olin pihatien vieressä pihatöissä ja paikalle pysähtyi ehkä kuusikymmpinen ennestään tuntematon ranskalainen Madame. Hän nousi autosta ulos ja huikkasi- ”hei, minulla on sinulle ruusu!”. Ensimmäinen näin ystävällinen ele pitkään aikaan. Hymy. Ihmisyyden kauniimpi puoli. Olin niin kiitollinen tästä eleestä ja ruusu jaksoi kukkia monen monta päivää. En ole varmasti koskaan ollut näin kiitollinen saadessani ruusun (sori entiset poikaystävät!).

Kuva 10 - Kohtaamisia enemmän- ystävyyttä  (kuvan tarkoitus löytyy tarinan lopusta).

Tutustuin Kimiin ja hänen vaimoonsa Laureen Portugalissa vuonna 2012, hekin asettuneet elämään asuntoautossa. Mutkaton, reipas ja ystävällinen pariskunta. Kimillä oli tapana jutustella kaikkien kanssa ja niinpä mekin tutustuimme nopeasti toisiimme. Päivittäisiä keskusteluja matkustamisesta, paikoista, maailman ihmeellisestä tarjonnasta ja oikeastaan vaikka mistä taivaan ja maan välillä.

 

Kun oli aika jatkaa matkaa vaihdoimme sähköpostiosoitteet ja pysyimme yhteyksissä. Kim ja Laure poukkoilivat myös väliä Portugali-Kreikka ja yhden Turkin reissun heittivät myös viitisen vuotta sitten. Monesti olimme samassa maassa samana vuonna, toisiamme kuitenkaan näkemättä, mutta osui myös sellaisia vuosia, että tapasimmekin uudestaan.

 

Pari vuotta sitten Kreetalla tutustuin Jeffiin ja Susaniin ja heidän ystäväpariskuntaan. Istuimme yhdessä kahvilassa ja Susan kertoi ystävilleen jotakin tarinaa, jossa poukkoili nimet Kim ja Laure. Anteeksi, kuulinko oikein Kim ja Laure? Siis Kim ja Laure Walesista? Susan säpsähti pahemman kerran ja juurikin näin oli. Portugalin ystäväni Kim ja Laure olivatkin myös sattumoisin Jeffin ja Susanin ystäviä Kreikasta. He olivat viettäneet koko edellisen talven yhdessä Kreikassa. No onpas maailma pieni!

 

Kim ja Laure joutuivat terveydellisistä syistä jäämään kotiin Walesiin, silloin pari vuotta sitten talvena ja Susanin kanssa päätimme soittaa ylläri videopuhelun heille Kreetalta. Olipahan ylläri, minä heidän hyvien ystäviensä kanssa, pikkuruisessa paikassa Kreetalla, samaan aikaan parkissa. Teki hyvää nähdä heidät, vaikkakin vain videopuhelun välityksellä. Siitä lähtien oltiinkin yhteyksissä Kimin kanssa modernin Whatsappin kautta. 

 

Se että sanon, että oltiin Kimin kanssa yhteyksissä ei tarkoita, etten olisi ollut samalla myös hänen vaimonsa Lauren kanssa yhteyksissä, sattui vain menemään niin, että juurikin Kim ja minä kirjoiteltiin toisillemme ja vaihdeltiin kuulumisia usein ihan tavallisista arjen jutuista.

 

Marraskuussa 2019 oli aika taas suunnata Kreikan sijaan Portugaliin ja Kimin kanssa oltiin viestitelty, että hekin olivat sinne tulossa Kreikan sijaan. Jeff ja Susan olivat silloisen käsitykseni mukaan Espanjassa.

Siinä sitten yhtenä päivänä ajettiin pohjoisessa Portugalissa matkaparkkiin. Matkaparkin kulman takana on kahvila, jossa ollaan aikaisemminkin oltu ja suunnaksi siis kahvittelu. Matkaparkissa oli tuolloin ehkä kolmisenkymmentä autoa. Yksi auto pisti silmään...Tuo auto näyttää kyllä tutulta! Lähestyminen autoa kohti ja varmistuminen (tunsin tämän auton erikoiset tarrat). Jeff ja Susan on täällä! Ei voi olla totta! Koputus oveen, ei ketään paikalla. Haa, arvatenkin hekin siellä kulman takana olevassa kahvilassa!

 

Pikaisesti suunta kahvilaa kohti ja kappas, Jeffihän se siellä istuskeli ja meinasi putoa tuoliltaan meidät nähdessään. Susan oli juuri Englannissa käymässä, joten en tavannut häntä. Jeff kertoi, että Kim ja Laure ovat myös lähestymässä Portugalia ja tulevat ehkä seuraavalla viikolla tähän samaiseen matkaparkkiin. Kerroin, että tiesinkin, että ovat tulossa Portugaliin, mutta missä vaiheessa ja mihin, siitä en ollut ihan kartalla.

 

Siinä sitten jutusteltiin Jeffin kanssa tunnin verran ja suurin yllätys oli tulossa. Näin sivusilmällä kahden ihmisen lähestyvän ja ei voi olla totta! Kim ja Laure! Hekin tulivat! Halattiin, pussattiin ja naurettiin kaikki yhdessä. Ja sanomatta on selvää, että kahvittelu jatkuikin sitten vielä pitkästi! Siis Kim ja Laure Portugalin ysäväni, Jeff Kreetan ystäväni, jotka olivatkin ystäviä keskenään, toisistamme tietämättä osuimme aika tarkkaan tunnin sisään samaan paikkaan pohjoisessa Portugalissa!

 

Vietimme useamman päivän siinä samassa matkaparkissa, mutta keli oli todella kurja, oli aika jatkaa matkaa.

 

Viestittelimme paljon, mutta emme nähneet uudestaan enää Portugalissa. Jos autossani oli jotain teknistä ongelmaa, yleensä kysyin aina ensiksi Kimiltä, semmoinen tee-se-itse-mies, todella kätevä. Iso apu, hersyvä huumori, älykäs kaveri, hauska ystävä.

 

Syyskuussa 2020 Kim ja Laure ottivat taas hyppäyksen Kreikkaan. Jeff ja Susan myöskin pari viikkoa myöhemmin ja me lokakuussa. He löysivät toisensa samasta parkista jo alkumetreillä, me taas ei koska hypättiin pian jo siihen Kreetan laivaan. Melkein päivääkään ei mennyt ettei oltaisi Kimin kanssa kuitenkin juteltu. Hauskaa seuraa ja mielenkiintoisia tarinoita. Viimeiset viestit vaihdettiin yhtenä lauantaipäivänä marraskuussa 2020 ja seuraavaana iltapäivänä  sunnuntaina Jeff ja Susan soittaa. Kim oli menehtynyt aamulla lenkkinsä aikana. Suurisydämisen miehen sydän ei enää kestänyt.

 

Olen niin onnellinen, että olen saanut kohdata ja enemmänkin, paljon suurenmoisia ihmisiä asuntoautolla matkatessa, kokenut ystävyyttä, kuullut lukuisia tarinoita, tutustunut muihin kulttuureihin ja kansallisuuksiin. Ilman asuntoautoa, tämä ei olisi voinut itselleni olla mahdollista.

 

Ystävieni nimet on muutettu ja kuva on yhteisistä vuoden ensimmäisen päivän juhlista Portugalissa 1.1.2017. Miksi tämä kuva? No siitä näkee varmasti hyvin, että juttelin juurikin Kimin kanssa, tuon hullunhauskan ystäväni, jota minulla on kova ikävä.

11 kuva - Matka jatkuu...

Tykkään ajamisesta, en ehkä niistä pitkistä loikkauksista enää niinkään, mutta ajamisesta noin yleensä. Asuntoautolla olemme matkanneet 35 maassa ja monissa näistä monta kertaa. Kaikkialle ei voi pysähtyä, eikä kaikkea voi nähdä. Mutta siltikin, myös vain ihan tien päällä ollessa näkee kauniita ja ihmeellisiä asioita. Vaihtuvia maisemia, merenrantaa, vuorten kiemurtelevia teitä, metsää, järviä ja vaikkapa eri maille tyypillistä arkkitehtuuria. Kunhan jaksat pysyä poissa niiltä tylsiltä motareilta.

Meidän seuraava isompi ajoetappi onkin, kun palataan keväällä Suomeen. Yleensä me tullaan Suomeen vauhdilla, mutta sieltä pois lähtiessä uudelle matkalle, etenemme hitaasti etelää kohti etsien uusia pysähdyksiä ja tutustumisen arvoisia paikkoja. Moni näistäkin löytyy ihan sattumalta tai sitten jonkun suosituksesta.

Mutta nyt meidän pieni elämämme jatkuu Kreetan saarella, josta on tullut meille vuosien saatossa todella rakas monellakin tapaa. Tänään me seuraamme oliivien keruun aikaa, joka on ollut täydessä vauhdissa jo hyvän aikaa. Avolava-autot täynnä säkkejä, kun he palaavat päivien päätteeksi kotiin tai puristamolle. Usein yksi tai useampi keräilijä istuu säkkien päällä saaden näin kyydin.

Kiitos kaikille blogini lukijoilleni, kiitos kaikista viesteistä, joita olen teiltä saanut ja yllättävistä uusista ystävyyksistä.  Erityinen kiitos myös heille, jotka pääsivät tämän pitkän postauksen loppuun (haha, kiitos Äiti).

Lämpimin terveisin, Nomadish ja sen koira(t)