Hotelli Hiltonista huomenta!

Olen nähnyt usein Etelä-Euroopassa kauppa-autoja, jotka toimivat myös koteina. Yösijoina ainakin tai työviikon koteina, mutta myös niinä ainoina koteina. Enkä puhu nyt asuntoauto- tai pakukodeista, vaan ihmisistä, jotka syystä tai toisesta ovat valinneet liikkuvan elämän ja työn. Aina se ei välttämättä  ole omaehtoinen valinta, vaan työn pakko, jotta saa myös syödäkseen.

Usein autossa asujat ovat myös vähemmistöä, liikkuvia nomadeja, mutta yhtä usein he ovat myös ihan paikallisia. Paikallisilla tarkoitan, että esimerkiksi Kreikassa tavallisia Jorgoksia ja vaikkapa Espanjassa niitä Manueleita.

Auto voi olla esimerkiksi Toyotan Hiace tai Peugeotin Partneri. Yhteistä niillä on, että ne ovat tavaraa täynnä ja jossain nurkassa pitäsi olla tilaa myös nukkua. Muutama päivä sitten parkkiin tuli lähelleni yksi heistä. Aurinko oli tekemässä laskuaan, hänen kauppansa oli vielä auki. Takaluukku auki, sivuovi auki, kattokin täynnä, hänen autonsa oli tupaten täynnä erilaisia mattoja, siis mattokauppias! Megafonista kaikui myyjän puhe ja auto lipui parkkiin.

Ilta pimeni ja sadettakin oli luvassa, koirien kanssa ulos lähdettäessä huomioin että  kaikki matot katolla olivat saaneet suojan ja ovetkin kiinni. Ohjaamosta heijastui älypuhelimen näyttö. Hahmo oli puoliksi makuullaan ohjaamossa, jalat oiottuina kuskin penkillä.  Melkein hävetti olla tässä omassa Hotelli Hiltonissa, josta löytyy kaikki mukavuudet.  Hävetti on itseasiassa väärä sana, en häpeä sitä mitä minulla on (tai ei ole), tunsin pikemminkin empatiaa, inhimillisyyttä. Kahdeksalta seuraavana aamuna, auton ovet aukesivat, auto käynnistyi ja myyntimantra aloitti megafonista uuden päivänsä auton, miehen ja mattojen jatkaessa matkaa.

Vuosia sitten tutustuin yhteen heistä, paikalliseen Manolikseen. Näin hänet joka ikinen viikko, jos satuimme olemaan hänen reittinsä varrella parkissa. Manolis myi vaatteita Mersun Sprintteristään ja joitakin kauppoja olimme mekin hieroneet. Hän heräsi aina auringon noustessa, lähti juoksemaan rannalle, välillä lenkkeillen välillä kovilla spurteilla. Uimassakin hän kävi, myös talvisin, elleivät aallot olleet liian korkeita. Väänlaif- surffari olisi ollut iloinen aalloista, Manolis ei niinkään.

Hänen autonsa tunsin siis hyvin sisältäkin, olinhan sieltä vaatteita valinnut, mutta koskaan ei selvinnyt missä sopukassa hän oikeastaan nukkui. Ohjaamossa kuljettajan penkki oli tietysti tavaroista vapaa, ehkä hänenkin yönsä meni siellä. Hän puhui erinomaista englantia ja nyt jälkeenpäin mietityttää sekin, miksi en koskaan tarjonnut edes kahvikupposta hänelle. Jos vielä tapaan hänet, lupaan itselleni keittää meille kahvit. Pullan kera, tai no semmoisen pullan mikä täällä olisi lähimpänä pullan vastinetta.

Terveisin, Paris