Vajaa kaksi viikkoa sitten matkamme alkoi, varsin erilaisen Suomen kesän jälkeen monellakin eri tasolla. Puoli vuotta aiemmin laiva toi meidät Vuosaaren satamaan, nyt samainen laiva kuljetti meidät Vuosaaresta Saksan Travemundeen.
Iloa on tuonut kauan kaivattu lämpö Kreetalla ja luonnon herääminen. Olemme saaneet olla enemmän taas ulkosalla ja upea löytö oli kuvan vesiputous, oikea luonnon ihme kauneudellaan. Surua taas toi uutiset, joissa kuulin ”mun papun” , ystäväni isän menehtyneen. Papu oli jo 93-vuotias, se oli odotettavissa. Kaksi viikkoa sitten lähdin ystäväni kylästä, hyvästellen kylän väen ja papun. Suudelma vielä hellästi otsalle, tietäen varmasti ettemme näkisi enää toisiamme. Kaunista matkaa Papu, kalo dromo..
Raineya on myös kova ikävä, mutta tuntuu jo helpommalta. Raineyllä oli käytössä jo viimeiset kolme vuotta koiria varten tehty ramppi, jonka avulla Rainey pääsi paremmin kulkemaan sisään ja ulos autosta. Ramppia ei enää tarvittu ja lahjoitimme sen eläinlääkärille, joka auttoi Raineyn viimeiselle matkalleen. Heillä voi olla käyttöä rampille klinikalla ja hyvä niin jos se voi auttaa muitakin.
Ja siitä lämmöstä, mittari kävi täällä jo +28 asteessa, mutta siihen päälle alkoi kymmenen päivän saharan pöly, huoh! En ole ikinä kokenut näin pitkäkestoista jaksoa pölyä, useimmiten ne kestävät muutaman päivän. Sitä pölyä ei ole terveellistä hengittää ja astmaatikoiden tulisikin pidättäytyä olemasta ulkona. Mukana kulkee kaikenlaisia mikrohiukkasia raskasmetalleista muuhun pölyyn.
Kreetalla on satanut runsaasti tänä talvena ja kylmää on piisannut. Mutta sade taas on antanut luonnolle voiman kasvattaa paljon hortaa, eli villejä vihanneksia/vihreitä.
Ensimmäisen päivän tiimissä oli mukana kolme leskeä, 88-vuotias rouva, 72-vuotias rouva, 60-vuotias rouva ja sitten tämä matkailija neiti. Putsasimme näitä kassikaupalla, jonka jälkeen ne keitettiin ja päätyivät tavernan keittiön pakkaseen.
Tämän lisäksi olemme putsanneet kilokaupalla vihreitä papuja, jotka nekin päätyvät pakkaseen. Papu- tiimissä olimmekin jo selvästi nuoremmalla porukalla hommissa, keski-ikä 35, mutta edelleenkin tyttöjen kesken. Muistelinkin ääneen, että viime vuonna näihin samoihin aikoihin mukana perkamassa oli 93-vuotias papus, ystäväni isä. Nyt on vanhuus kaatanut hänet sänkyyn, eli papus ei ole enää papuja meidän kanssa pilkkomassa. Sanoinkin, että hei papu tarkoittaa suomeksi papua ja heitä nauratti kovasti.
Kohdalleni on osunut kaksi paikkaa, jotka ovat kauneudellaan ja paikan luonteen vuoksi saanut kyyneleet silmiini. Toinen niistä on tunturi Suomessa ja toinen "maailmanlopun" paikka Espanjan Galiciassa.
Fisterra, maailmanloppu, Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksen (Pyhän Jaakopin tie) viimeinen etappi. Kuvassa 0 km matkaa jäljellä pyhiinvaeltajille, jotka ovat kukin eri mittaisia matkoja vaeltaneet saapuakseen Fisterran majakalle. Ajaessani kohti Fisterraa ja sen majakkaa, eläydyin kuvitelmissani kaikkien niiden vaeltajien tuntemuksiin, jotka kävelivät tien vierttä rinkkoineen. Miltä heistä mahtoi tuntua, kun matkan loppu näkyi? Kun majakka pilkisti esiin ensimmäisen mutkan takaa? Tämä vaellushan on henkinen matka, jossa monet tutkiskelevat itseään, toiset enemmän, toiset vähemmän. Mitä ajatuksia matka on heille antanut? Tilanteen voimallisuus toi kyyneleet silmiini.
Vietinkin Fisterrassa useamman päivän vapaaparkissa kauniissa ja jylhässä maisemassa. Seutu tunnetaan myös nimellä Costa da Morte, kuoleman rannikko, sillä sen jyrkänteet ja usein raivoava meri on tunnettu veneiden haaksirikkoutumispaikka. Jo muinaisina aikoina ihmiset uskoivat sen olevan maailmanlopun rannikko, auringon laskiessa Atlantin taakse.
Jo paikan luonne tuo dramatiikkaa yhdistettynä vaelluksen päätepysäkkiin, se kosketti syvälle tunteisiini.
Vaikka Rainey on nyt tähtenä taivaalla, on hän myös tähti uusimmassa Caravan- lehdessä <3. Haastattelu tehtiin jo aiemmin ja nyt sain katsoa tyttöäni lehdessä runsain kuvin useammalla sivulla. Tähti toki Rainey oli minulle koko elämänsä ajan.
Helmikuu on vuoden lyhyin kuukausi, nyt se on ollut itselleni pisin ikinä. Mutta iloakin on ollut ja olen kiitollinen, että on tuo pieni ketunpoika, Kreetan kulkuri mukana tiimissä. Jatkettu tuttuja aamukuvioita, olisi outoa jos ei tarvitsisikaan lähteä ulos heti ensimmäiseksi herättyä. Nyt ymmärrän senkin, miksi tuon pojan oli tarkoitus jäädä asuntoautoelämään mukaan ja ajatus siitä, että tuokin tyyppi tunsi Raineyn, on aikas coolia!
Seuraksemme saatiin viikko sitten pitkäaikaiset matkailuautoystävät Saksasta, heilläkin oma koira reissussa mukana, bordercollie poitsu Paddy. Ketunpojan ja Paddyn ystävyys alkoi yhteisillä pienemmillä lenkeillä, kelit eivät ole vieläkään olleet kovin armollisia ja ei siten olla paljoakaan pystytty istumaan yhdessä ulkona seurustellen, kuten yleensä olemme tehneet.
Ja yksi ilo tälle loputtoman pitkälle helmikuulle oli myös, että sain istahtaa pullakahveille toisen suomalaisen matkailuautolijan kanssa, sovittiin, että seuraavat kahvit keitän minä, on se sitten Suomessa tai tien päällä jossakin muualla.
Tervetuloa pian lähestyvä maaliskuu, posiitivisin mielin ja pianhan me lähdetään huristelemaan kohti Suomea. Ketunpoika ja minä. Minä ja ketunpoika.
Sunnuntaina 13.2.2022 eläinlääkäri tuli Kreetan rannalle päästämään Raineyn viimeiselle matkalle. Lepää rauhassa kaunis tyttöni, matkakaverini, ikävä on suunnaton <3.
Rainey hyppäsi autokotini kyytiin Ranskasta sateisena päivänä vuonna 2012, joku oli hänet hylännyt ja se kääntyi onnekseni. Yhdessä olemme saaneet kokea niin paljon, monissa maissa, kaupungeissa, kylissä, vuorilla, rannoilla, satamissa, laivoissa.. Rainey rakasti ulkoilua ja yhdessä vaelsimme monet reitit. Pitkät illat ravintoloissa ystävien kanssa tai yhteiset leiritulet, muiden koirien kanssa oleminen tai ihan vaan lekottelu jollakin rannalla oli ihan parasta!
Alkutaival ei ollut helpoin, mutta Raineystä kehkeytyi mitä ystävällisin tyttö, joka harvoin kulki remmissä. Ei koskaan karannut, aina pysyi vapaanakin ihan vieressä, ei häirinnyt muita koiria tai kissoja. No joitakin poikakoiria yritti kyllä komentaa ja näyttää kaapin paikan, omalla hassulla tyylillään, jonka jälkeen olisi halunnut leikkiä.
Halusin Raineyn viimeisen matkan alkavan vapaana rannalta ja pyysin eläinlääkäriä tulemaan rannalle. Lähtö oli tunteikas, kuten jokainen lemmikinomistaja tietää joka on käynyt saman läpi.
Kreikassa ei ole tuhkausta tai eläinten hautausmaata ja ihmiset yleensä itse kaivavat haudan lemmikilleen. Eläinlääkäri nyökkäsi rannan vastapäätä olevaa isoa tyhjää tonttia kohti, tee hauta tuonne.
Se, että mukanani ei kulje kuokkaa eikä lapiota, teki tilanteesta aavistuksen verran haasteellisemman. Eläinlääkäri lähti ja ehdin vain hetken pohtia, ajaisimmeko takaisin tuttuun kylään reilun puolentoista tunnin matkan päähän, jossa olisi apuja tarjolla. Ei mennyt viittäkään minuuttia, kun paikalle tuli kuorma-auto, jossa oli nosturi. He pysähtyivät viidenkymmenen metrin päähän autostani, aikeena tehdä korjaustöitä sähkötolpalle. Tolppa oli kaatunut myrskypäivien aikana, jotka olivat muutamia päiviä aiemmin.
Lähestyin siis heitä ja pyysin lapiota lainaksi, kertoen koirastani. Hekin nyökkäsivät ja totesivat, että hautapaikka tulisi tehdä sille isolle tontille, johon eläinlääkäri myös kehotti sen tekemään.
Viitisen minuuttia olin kuokkinut ja kaivanut, kun nuorin miehistä tuli avukseni. Kaipa tämän kaupunkilaistytön kaivanta näytti perin onnettomalta. Hän heilutti kuokkaa tehokkaasti ja minä lapparoin. Kun kuoppa oli valmis, lähdin hakemaan tyttöäni, autokotimme edestä rannalta. Puolessa matkassa tipahdin polvilleni surusta ja painosta. Miten raskasta oli kantaa elotonta tyttöäni.
Asettelin Raineyn kauniisti paikoilleen viimeiseen leposijaan ja itkien täytin kuopan hiekalla ja kiviä päälle. Palautin lapion ja kuokan kiitosten kera, kaikki viisi miestä tekivät ristinmerkkiä.
Kolme pitkää päivää katsoin vuoroin merta, vuoroin hautaa autoni ikkunasta. Vein haudalle lisää kiviä ja vien vieläkin. Nyt vain 500 metriä pidemmältä, sillä ajoimme läheiselle leirintäalueelle.
Neljäntenä päivänä menin taas haudalle ja ehdin olla siinä vain hetken, kun jostakin kantautui tuttu kappale. Kuin autoradiosta kovalla äänellä . Se oli CCR:n biisi "Have you ever seen the rain". Rain, sade, Rain(e)y, sateinen. Juuri sellaisena päivänä Rainey tuli luokseni ja nimenkin sai sen mukaan, tosin eri kirjoitusasulla. Ikinä en ole kuullut tässä paikassa minkäänlaista musiikkia, enkä keksinyt mistä se tuli, autojakaan ei ollut. Jäin odottomaan seuraavaa kappaletta, sitä ei tullut, vain armoton traktorin mölinä, joka ei loppunut. Traktoriakaan en nähnyt, se oli varmasti oliivilehtojen takana.
Rainey sai nimensä sateesta ja arvostamani moottoripyöräkuljettajan Wayne Raineyn mukaan. Se oli sanaleikki. Wayne Raineyn ura päättyi hänen halvaantumiseensa Italiassa 1993, minun tyttöni viimeinen matka päättyi takajalkojen halvaantumiseen.
Nyt tiedän, että myrskyilläkin on syynsä, niiden johdosta voi saada yllättävääkin apua. Ja sade. Sade, sitä kaipaavat ihan kaikki.
Kiitos Rainey kun tulit elämääni, olet sydämessäni aina <3.
Autoni minikeittiössä Kreetalla valmistui taas vegeherkkua! Perunamuussia ja sieniä kaalin kätkössä, muskottipähkinäkastikkeella ja juustogratiinilla, ai että ku hyvää!
Tein perinteisen perunamuussin, mutta lisäksi raastoin sinne Gouda- juustoa, noin 100 g. Paistoin herkkusieniä, 1sipulin ja 2 valkosipulinkynttä kypsiksi paistinpannulla, loraus soijakastiketta, mustapippuria ja lopuksi tuoretta persiljaa.
Keitin kaalinlehtiä viisi minuutia ja annoin niiden valuta. Täytin kaalinlehden kerrallaan, pieni kerros muussia, väliin sieniseosta ja taas vahän muussia. Suljin kääryleet erilliseen vuokaan.
Kääryleitten päälle kaadoin muskottipähkinäkastikeen.
500 ml maitoa (kaksi lasillista) Lisämakua voisi antaa 4 dl maitoa ja 1 dl kuivaa valkkaria!
35 g vehnäjauhoja (1/4 lasillinen)
2 tl muskottipähkinää
suolaa ja pippuria oman maun mukaan
Sekoita kaikki aineet keskenään, keitä ja sekoita koko ajan, kunnes kastike on paksua. Kaada vuokaan. Tähän päälle raastoin vielä lisää juustoa ja annoin gratinoitua uunissa. Kotiuunissa 200 astetta noin 30 minuuttia, autoni uunissa meni hiukan yli kolme varttia. Kaikki raaka-aineet olivat kypsiä jo uuniin laitettaessa, joten kypsymistä ei tarvinnut miettiä, vain että kaikki oli kuumaa ja että juusto gratinoitui pinnalle.
Ranska on matkailuautolijalle todella helppo, upea ja monipuolinen maa. Jo sen tuhannet matkaparkit (Aire de Camping-Car), ovat tehneet sen mahdolliseksi, jotka ovat usein huippusijainnella ja vieläpä veloituksetta. Keskiaikaisissa kylissä tai niiden kupeessa, järvien ja jokien rannoilla, luontokohteissa tai muuten vain käymisen arvoisissa paikoissa. Itselleni Ranska on kolmen vuodenajan matkailumaa, mutta toki siellä on myös "caravanneige" eli karavaanareitten talviurheilupaikat alpeilla.
Tässä postauksessa keskityn matkailuun Ranskassa ilman leirintäalueita ja niiden palveluita, sillä Ranskassa on mahdollista matkailla käyttämällä sen koko maan laajuista matkaparkkiverkostoa. Liian moni matkailuautolija erehtyy vieläkin yöpymään moottoriteiden levähdyspaikoilla, joihin ei pidä missään nimessä jäädä (tässäkään maassa). Jokaisen tulisi aina ajaa pois sieltä motareilta turvalliseen parkkiin, on se sitten matkaparkki, vapaaparkki tai pienen kylän vaikkapa kirkon parkkis. Ja vielä parempi on tietysti, että unohtaa ne motarit täysin ja tutustuu tähän upeaan matkailumaahan hiukan syvemmin. Laitoin tähän postaukseen paljon kuvia ja hyödyllisiä linkkejä löytyy lopusta.
End of December I was writing that how fresh December was and now I can write how January was really fresh! I do hope that end of February I am not writing about even colder February. Many rainy days, which nature of course needs, but when just one sunny day comes, life feels directly better and more beautiful. When the sun came out, outdoors were calling us. How lovely when everything gets green again and so many flowers are blooming <3.
...mereen hyppäsivät! Tänään on Kreikassa Epiphanyn juhla, tunnetaan myös vesien siunausten päivänä. Kuudes tammikuuta on rakastettu juhla Kreikan ortodokseille, sillä kastettiinhan Jeesus juurikin tänä päivänä.
Jokavuotiseen seremoniaan kuuluu myös, että nuoret rohkeat miehet uhmaavat kylmiä vesiä sinne hyppäämällä. Pappi siunaa ensin ristin, jonka heittää mereen kolme kertaa. Se joka ristin saa ensimmäiseksi, on sanottu olevan siunattu koko vuoden ja vain kaikkea hyvää on hänelle luvassa. Pappi myös siunaa kalastajaveneitä, kaikkea sitä mitä on merellä.
Yleensä tämä päivä on koko päivän yhtä juhlaa, ruokaa, tanssia, musiikkia...Nyt ei tietenkään kaikkien rajoitusten vuoksi. Viime vuonna tätä seremoniaa ei edes järjestetty, mutta tänään saimme nauttia kuitenkin tästä osasta juhlaa.
Joulukuun puolessa tapasin kaksi Italialaista herrasmiestä, jotka tulivat kysymään suositusta mahdollisesta avoinna olevasta ravintolasta. Niitähän ei montaa ole lähistöllä kerroin, itseasiassa niitä on vain kaksi. Toinen kymmenen kilometriä länteen ja toinen muutaman kilometrin itään. Hihkaisin, että se lähempi on sattumoisin vieläpä italialainen ravintola, josta saa hyvää puu-uunissa valmistettua pizzaa ja pastatkin ovat kelvollisia, sikäli mikäli teille italialaisille maistuu italialainen ruoka, hah!
Jo vain ja sanoivat lähtevänsä tarkastamaan paikan. Nämä kaksi herrasmiestä olivat joulukuussa täällä karttoimassa motoristien reissua ja he olivat osa motoristien porukkaa, jotka tekivät yhdessä muutaman pidemmän retken vuodessa. Olivat käyneet Marokossa, Kanariansaarilla, Portugalissa, Espanjassa....ja viime kesänä Suomessa! Siellä minun joulupukkini maassa! Kysyinkin, että kai kävitte joulupukkia tapaamassa? Tietenkin, sanoi toinen heistä. Minä uskon häneen. Olin toivonut häneltä kesällä tavatessamme uutta Moto Guzzia ja arvaa kuinka kävi? Minulla on nyt uusi Moto Guzzi! Tänään näin heidät uudestaan pyörineen, myöskin yhden Moto Guzzin. Pyörät lepäsivät, niiden omistajien ollessa syömässä, pizzaa ja pastaa.
Kun olin noin 13-vuotias, oma haaveeni oli italialainen Ducati Paso. Se paholaisen punainen 748 kuutioinen ihanuus. Muut tytöt pitivät lompakossaan teini-idolinsa kuvaa, minä minun ihanaa Pasoa. Joka kerta kun raotin lompakkoani, sain minä katsoa Pasoa ja hän minua (siis näin haaveilin yhteisestä rakkaudesta). Oikea syvä elämänmittainen rakkaus! Koskaan en ollut nähnyt tätä moottoripyörää kuin kuvissa, kunnes parisen vuotta myöhemmin koulusta lähtiessäni näin kotimatkani varrella Helsingissä ihka elävän Pason. Huomio sanalle ihka elävä, itselleni se oli jotain elämää suurempaa, eli elävä, niin kuin sinä tai minä.
Hivuttauduin porttikongiin, jossa tämä kauneus lepäsi. Taisin sitä myös silittää, ehkä puhuakin. En tiedä vieläkään miksi, mutta kaivoin lompakkoni silloin esiin ja jätin siellä olevan Pason kuvan tämän elävän Pason tuulisuojan ja ohjaustangon väliin. Ei etteikö rakkauteni olisi loppunut siihen, ei laisinkaan, se on vieläkin elossa. Ehkä vain kypsyneempi.
Pari vuotta myöhemmin, sain ensimmäisen italialaisen moottoripyöräni, en Pasoa tai edes Ducatia, vaan Aprilian. Aprilian jälkeen useamman japanilaisen. Pasoa en ole saanut vieläkään. Nuorin markkinoilla oleva Paso on syntynyt 1988, ei ihan niin nuori enää, no en ole minäkään. Nyt mietin, pitäisikö ajaa ensi kesänä Rovaniemelle ja jutella pukin kanssa <3.
P.S. Se, että kotini on ollut yli kymmenen vuotta Ducato, ei ole lainkaan sama kuin Ducati, etenkin Paso. Fiat Ducato, Ducati Paso. Toki rakastan myös kotiani Ducatoa.
Kuulin tämän tarinan jo kauan sitten ja vielä kauemmin on siitä kun tarina tapahtui....
Elettiin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa pienessä Kreetalaisessa kylässä. Sota oli takanapäin ja oli aika uudelle kehitykselle, vai oliko sittenkään?
Korkea-arvoinen herra, joka edusti Yhdysvaltojen armeijaa lähestyi sodan jälkeen tätä pientä Kreetalaista kylää, joka eli omaa elämäänsä nyt rauhassa, ilman sodan kaikuja. Yhdysvalloilla oli heidän budjetissaan ylimääräisiä varoja, joilla he halusivat auttaa jälleenrakentamisessa ja kehittämisessä. Yksi kohde oli tämä kylä. Tämä armeijan herra, kutsuttakoon häntä tässä upseeriksi, sillä minulla tai varmasti monella muullakaan ei ole tiedossa hänen asemaansa, rivimies hän ei ollut se on selvä.
Upseeri oli tullut visiitille tähän kylään ja halusi tavata kylän vanhimman, sen tärkeimmän ihmisen, jonka kanssa neuvotteluja tulisi käydä, sillä edustaisihan hän koko kylää. Upseeri oli kertonut kehittämissuunnitelmista ja halusi tarjota ylimääräisistä varoista koko kylän asukkaille vesijohtovettä! Kuulostaa hyvältä, eikö?
Kylän vanhin ja upseeri kävivät neuvotteluja ja vanhin sanoi ”En voi yksin päättää kyläni puolesta, minun täytyy puhua kaikkien asukkaiden kanssa, voisitteko ystävällisesti palata asiaan hiukan myöhemmin, niin kerron mitä päätimme?” Upseeri oli tästä hiukan hämillään, mutta toki se sopi. Hänen avokätinen tarjous ei saanut suoraa hyväksyntää.
Upseeri palasi takaisin kylään ja istui jälleen alas kylän vanhimman kanssa. Vanhus alkoi kertoa tarinaa kylästä ja sen traditioista.
”Tiedättekö, kuinka vesi on kulkeutunut taloihimme tähän asti? Se on ollut aina jokaisen talon vanhimman naimattoman tyttären tehtävä, tuoda vesi kaivosta, joka sijaitsee kylän liepeillä. Kun tytär tulee naimaikään on tehtävä siirtynyt yksin hänelle. Tämän taas tietävät myös kylän nuoren miehet, jotka ovat tulleet sopivaan ikään etsimään itselleen vaimoa.
Naimattomilla naisilla ja kylän nuorilla miehillä tämä on ainoa paikka tavata toisiaan, ilman esiliinaa. Paikka, jossa saa tutustua toiseen, paikka jossa liehitellään ja kosiskellaan. Siellä syntyvät suhteet, jotka johtavat usein avioliittoon.
Puhuin kyläni asukkaiden kanssa ehdottamastanne vesijohtovedestä ja vastauksemme on ei. Emme voi ottaa vastaan tarjoustanne. Missä muuten uudet polvet tapaisivat toisensa? Jos ei olisi kaivoa, kuinka syntyisi uudet liitot?”
Kylä halusi pitää vanhat traditiot ja jatkaa kuten aina ennenkin. Vesijohtovesi saapui kylään vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 60-luvun lopussa. Tarina ei kerro, miten nuoret sen jälkeen tapailivat toisiaan tai loppuiko liittojen syntyminen. Tuskin, he olivat varmasti siirtyneet myös ajassa eteenpäin, modernimpi 70-luku oli myös siellä edessä.
Kreetalaiset vaalivat vielä tänäänkin paljon perinteitä ja moni asia on täällä vanhasta ajasta edelleenkin läsnä, hyvässä ja pahassa. Se kai on myös osa tämän saaren charmia <3.
