Jäätelöä, Margaret ja Elisabeth Taylor

Pienessä italialaisessa kylässä ollessamme sattui kohdallemme ihastuttavan rouvan valoisa läikähdys menneisyyteen. Koira ja minä kävimme matkaparkin kylässä joka päivä kahvilla, jäätelöllä tai lasillisella viiniä ja tutustuimme tähän selvästi hienostuneeseen englantilaisrouvaan jo ensimmäisenä päivänä. Seuranaan hänelläkin koira ja istahti hän pöytäämme, samalla kun kysyi " Do you mind if we sit here with you?" 

Ainahan meille seura kelpaa! Esittelimme toisemme, kutsuttakoon häntä tässä Margaretiksi. Koira ei ollutkaan hänen, vaan edesmenneen siskonsa, joka päätyi lopulta hänelle Englannista Italiaan, joten hän ei ollut koiran iästäkään ihan varma. Ensimmäisenä päivänä jutustelimme niitä näitä, hän kertoi kuinka päätyi Italiaan ja puhui paljon edesmenneestä työnantajastaan, kuinka he olivat tavanneet ja kertoi muutamasta seikkailustaan maailmalla. Kerrassaan piristävää seuraa Margaret!

Keskiaikaa Italiassa, che bello!

 

Italian ja Euroopan kapeimpiin kuuluvaa kujaa metsästämässä!  Umbriassa, aivan Toscanan rajan vierestä löytyy tämä ihana keskiaikainen pieni kaupunki, Citta Della Pieve joka kyllä hurmaa kävijän! Umbriassa, Toscanasta puhumattakaan löytyy näitä toinen toistaan kiehtovampia romanttisia kyliä ja pieniä kaupunkeja joille sydämeni jaksaa sykkiä. En edes tiedä voiko näitä koskaan nähdä liikaa, veikkaukseni kuitenkin on että ei voi <3.

Kohtaamisia Italiassa

Meillä on reissumotivaatio ollut hukassa, mutta kohtaamiset etenkin antavat muistutusta siitä, miten hienoa voi olla, kun antaa näille mahdollisuuden. 

Ensimmäinen italialainen hetki syntyi matkaparkissa, jossa viisi vanhempaa herrasmiestä yhdessä ottavat minut mukaan juttuhinsa -Si, italiaksi tietenkin! Se ei kyllä vielä ihan luista, mutta juttuihin pääsi hiukan kiinni. Minä tietenkin tulin heidän mielestä kovin kaukaa, Italiaan asti ajanut.

Pitää lähteä, jotta voi palata

 

Vajaa kaksi viikkoa sitten matkamme alkoi, varsin erilaisen Suomen kesän jälkeen monellakin eri tasolla. Puoli vuotta aiemmin laiva toi meidät Vuosaaren satamaan, nyt samainen laiva kuljetti meidät Vuosaaresta Saksan Travemundeen. 

Iloa, surua ja kauneutta!

 

Iloa on tuonut kauan kaivattu lämpö Kreetalla ja luonnon herääminen. Olemme saaneet olla enemmän taas ulkosalla ja upea löytö oli kuvan vesiputous, oikea luonnon ihme kauneudellaan. Surua taas toi uutiset, joissa kuulin ”mun papun” , ystäväni isän menehtyneen. Papu oli jo 93-vuotias, se oli odotettavissa. Kaksi viikkoa sitten lähdin ystäväni kylästä, hyvästellen kylän väen ja papun. Suudelma vielä hellästi otsalle, tietäen varmasti ettemme  näkisi enää toisiamme.  Kaunista matkaa Papu, kalo dromo..

Raineya on myös kova ikävä, mutta tuntuu jo helpommalta. Raineyllä oli käytössä jo viimeiset kolme vuotta koiria varten tehty ramppi, jonka avulla Rainey pääsi paremmin kulkemaan sisään ja ulos autosta. Ramppia ei enää tarvittu ja lahjoitimme sen eläinlääkärille, joka auttoi Raineyn viimeiselle matkalleen. Heillä voi olla käyttöä rampille klinikalla ja hyvä niin jos se voi auttaa muitakin.

Ja siitä lämmöstä, mittari kävi täällä jo +28 asteessa, mutta siihen päälle alkoi kymmenen päivän saharan pöly, huoh! En ole ikinä kokenut näin pitkäkestoista jaksoa pölyä, useimmiten ne kestävät muutaman päivän.  Sitä pölyä ei ole terveellistä hengittää ja astmaatikoiden tulisikin pidättäytyä olemasta ulkona. Mukana kulkee kaikenlaisia mikrohiukkasia raskasmetalleista muuhun pölyyn. 

Sylin täydeltä "hortaa"

Kreetalla on satanut runsaasti tänä talvena ja kylmää on piisannut. Mutta sade taas on antanut luonnolle voiman kasvattaa paljon hortaa, eli villejä vihanneksia/vihreitä. 

Ensimmäisen päivän tiimissä oli mukana kolme leskeä, 88-vuotias rouva, 72-vuotias rouva, 60-vuotias rouva ja sitten tämä matkailija neiti. Putsasimme näitä kassikaupalla, jonka jälkeen ne keitettiin ja päätyivät tavernan keittiön pakkaseen.

Tämän lisäksi olemme putsanneet kilokaupalla vihreitä papuja, jotka nekin päätyvät pakkaseen. Papu- tiimissä olimmekin jo selvästi nuoremmalla porukalla hommissa, keski-ikä 35, mutta edelleenkin tyttöjen kesken. Muistelinkin ääneen, että viime vuonna näihin samoihin aikoihin mukana perkamassa oli 93-vuotias papus, ystäväni isä. Nyt on vanhuus kaatanut hänet sänkyyn, eli papus ei ole enää papuja meidän kanssa pilkkomassa. Sanoinkin, että hei papu tarkoittaa suomeksi papua ja heitä nauratti kovasti. 

Tunturi ja maailmanloppu

 

Kohdalleni on osunut kaksi paikkaa, jotka ovat kauneudellaan ja paikan luonteen vuoksi saanut kyyneleet silmiini. Toinen niistä on tunturi Suomessa ja toinen "maailmanlopun" paikka Espanjan Galiciassa. 

Fisterra, maailmanloppu, Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksen (Pyhän Jaakopin tie) viimeinen etappi. Kuvassa 0 km matkaa jäljellä pyhiinvaeltajille, jotka ovat kukin eri mittaisia matkoja vaeltaneet saapuakseen Fisterran majakalle. Ajaessani kohti Fisterraa ja sen majakkaa, eläydyin kuvitelmissani kaikkien niiden vaeltajien tuntemuksiin, jotka kävelivät tien vierttä rinkkoineen. Miltä heistä mahtoi tuntua, kun matkan loppu näkyi? Kun majakka pilkisti esiin ensimmäisen mutkan takaa? Tämä vaellushan on henkinen matka, jossa monet tutkiskelevat itseään, toiset enemmän, toiset vähemmän. Mitä ajatuksia matka on heille antanut? Tilanteen voimallisuus toi kyyneleet silmiini.

Vietinkin Fisterrassa useamman päivän vapaaparkissa kauniissa ja jylhässä maisemassa. Seutu tunnetaan myös nimellä Costa da Morte, kuoleman rannikko, sillä sen jyrkänteet ja usein raivoava meri on tunnettu veneiden haaksirikkoutumispaikka. Jo muinaisina aikoina ihmiset uskoivat sen olevan maailmanlopun rannikko, auringon laskiessa Atlantin taakse.

Jo paikan luonne tuo dramatiikkaa yhdistettynä vaelluksen päätepysäkkiin, se kosketti syvälle tunteisiini. 

Rainey on tähti

Vaikka Rainey on nyt tähtenä taivaalla, on hän myös tähti uusimmassa Caravan- lehdessä <3. Haastattelu tehtiin jo aiemmin ja nyt sain katsoa tyttöäni lehdessä runsain kuvin useammalla sivulla. Tähti toki Rainey oli minulle koko elämänsä ajan.

Helmikuu on vuoden lyhyin kuukausi, nyt se on ollut itselleni pisin ikinä. Mutta iloakin on ollut ja olen kiitollinen, että on tuo pieni ketunpoika, Kreetan kulkuri mukana tiimissä. Jatkettu tuttuja aamukuvioita, olisi outoa jos ei tarvitsisikaan lähteä ulos heti ensimmäiseksi herättyä. Nyt ymmärrän senkin, miksi tuon pojan oli tarkoitus jäädä asuntoautoelämään mukaan ja ajatus siitä, että tuokin tyyppi tunsi Raineyn, on aikas coolia!

Seuraksemme saatiin viikko sitten pitkäaikaiset matkailuautoystävät Saksasta, heilläkin oma koira reissussa mukana, bordercollie poitsu Paddy. Ketunpojan ja Paddyn ystävyys alkoi yhteisillä pienemmillä lenkeillä, kelit eivät ole vieläkään olleet kovin armollisia ja ei siten olla paljoakaan pystytty istumaan yhdessä ulkona seurustellen, kuten yleensä olemme tehneet.

Ja yksi ilo tälle loputtoman pitkälle helmikuulle oli myös, että sain istahtaa pullakahveille toisen suomalaisen matkailuautolijan kanssa, sovittiin, että seuraavat kahvit keitän minä, on se sitten Suomessa tai tien päällä jossakin muualla.

Tervetuloa pian lähestyvä maaliskuu, posiitivisin mielin ja pianhan me lähdetään huristelemaan kohti Suomea. Ketunpoika ja minä. Minä ja ketunpoika.

Viimeinen matka

Sunnuntaina 13.2.2022 eläinlääkäri tuli Kreetan rannalle päästämään Raineyn viimeiselle matkalle. Lepää rauhassa kaunis tyttöni, matkakaverini, ikävä on suunnaton <3.

Rainey hyppäsi autokotini kyytiin Ranskasta sateisena päivänä vuonna 2012, joku oli hänet hylännyt ja se kääntyi onnekseni. Yhdessä olemme saaneet kokea niin paljon, monissa maissa, kaupungeissa, kylissä, vuorilla, rannoilla, satamissa, laivoissa.. Rainey rakasti ulkoilua ja yhdessä vaelsimme monet reitit. Pitkät illat ravintoloissa ystävien kanssa tai yhteiset leiritulet, muiden koirien kanssa oleminen tai ihan vaan lekottelu jollakin rannalla oli ihan parasta!

Alkutaival ei ollut helpoin, mutta Raineystä kehkeytyi mitä ystävällisin tyttö, joka harvoin kulki remmissä. Ei koskaan karannut, aina pysyi vapaanakin ihan vieressä, ei häirinnyt muita koiria tai kissoja. No joitakin poikakoiria yritti kyllä komentaa ja näyttää kaapin paikan, omalla hassulla tyylillään, jonka jälkeen olisi halunnut leikkiä. 

Halusin Raineyn viimeisen matkan alkavan vapaana rannalta ja pyysin eläinlääkäriä tulemaan rannalle. Lähtö oli tunteikas, kuten jokainen lemmikinomistaja tietää joka on käynyt saman läpi.

Kreikassa ei ole tuhkausta tai eläinten hautausmaata ja ihmiset yleensä itse kaivavat haudan lemmikilleen. Eläinlääkäri nyökkäsi rannan vastapäätä olevaa isoa tyhjää tonttia kohti, tee hauta tuonne. 

Se, että mukanani ei kulje kuokkaa eikä lapiota, teki tilanteesta aavistuksen verran haasteellisemman. Eläinlääkäri lähti ja ehdin vain hetken pohtia, ajaisimmeko takaisin tuttuun kylään reilun puolentoista tunnin matkan päähän, jossa olisi apuja tarjolla. Ei mennyt viittäkään minuuttia, kun paikalle tuli kuorma-auto, jossa oli nosturi. He pysähtyivät viidenkymmenen metrin päähän autostani, aikeena tehdä korjaustöitä sähkötolpalle. Tolppa oli kaatunut myrskypäivien aikana, jotka olivat muutamia päiviä aiemmin. 

Lähestyin siis heitä ja pyysin lapiota lainaksi, kertoen koirastani. Hekin nyökkäsivät ja totesivat, että hautapaikka tulisi tehdä sille isolle tontille, johon eläinlääkäri myös kehotti sen tekemään. 

Viitisen minuuttia olin kuokkinut ja kaivanut, kun nuorin miehistä tuli avukseni. Kaipa tämän kaupunkilaistytön kaivanta näytti perin onnettomalta. Hän heilutti kuokkaa tehokkaasti ja minä lapparoin. Kun kuoppa oli valmis, lähdin hakemaan tyttöäni, autokotimme edestä rannalta. Puolessa matkassa tipahdin polvilleni surusta ja painosta. Miten raskasta oli kantaa elotonta tyttöäni.

Asettelin Raineyn kauniisti paikoilleen viimeiseen leposijaan ja itkien täytin kuopan hiekalla ja kiviä päälle. Palautin lapion ja kuokan kiitosten kera, kaikki viisi miestä tekivät ristinmerkkiä. 

Kolme pitkää päivää katsoin vuoroin merta, vuoroin hautaa autoni ikkunasta. Vein haudalle lisää kiviä ja vien vieläkin. Nyt vain 500 metriä pidemmältä, sillä ajoimme läheiselle leirintäalueelle.

Neljäntenä päivänä menin taas haudalle ja ehdin olla siinä vain hetken, kun jostakin kantautui tuttu kappale. Kuin autoradiosta kovalla äänellä . Se oli CCR:n biisi "Have you ever seen the rain". Rain, sade, Rain(e)y, sateinen. Juuri sellaisena päivänä Rainey tuli luokseni ja nimenkin sai sen mukaan, tosin eri kirjoitusasulla. Ikinä en ole kuullut tässä paikassa minkäänlaista musiikkia, enkä keksinyt mistä se tuli, autojakaan ei ollut. Jäin odottomaan seuraavaa kappaletta, sitä ei tullut, vain armoton traktorin mölinä, joka ei loppunut. Traktoriakaan en nähnyt, se oli varmasti oliivilehtojen takana.

Rainey sai nimensä sateesta ja arvostamani moottoripyöräkuljettajan Wayne Raineyn mukaan. Se oli sanaleikki. Wayne Raineyn ura päättyi hänen halvaantumiseensa Italiassa 1993, minun tyttöni viimeinen matka päättyi takajalkojen halvaantumiseen.

Nyt tiedän, että myrskyilläkin on syynsä, niiden johdosta voi saada yllättävääkin apua. Ja sade. Sade, sitä kaipaavat ihan kaikki.

Kiitos Rainey kun tulit elämääni, olet sydämessäni aina <3.

Minikeittiön vegeylläriä kaalin kätköissä

Autoni minikeittiössä Kreetalla valmistui taas vegeherkkua! Perunamuussia ja sieniä kaalin kätkössä, muskottipähkinäkastikkeella ja juustogratiinilla, ai että ku hyvää! 

Tein perinteisen perunamuussin, mutta lisäksi raastoin sinne Gouda- juustoa, noin 100 g. Paistoin herkkusieniä, 1sipulin ja 2 valkosipulinkynttä kypsiksi paistinpannulla, loraus soijakastiketta, mustapippuria ja lopuksi tuoretta persiljaa. 

Keitin kaalinlehtiä viisi minuutia ja annoin niiden valuta. Täytin kaalinlehden kerrallaan, pieni kerros muussia, väliin sieniseosta ja taas vahän muussia. Suljin kääryleet erilliseen vuokaan.

Kääryleitten päälle kaadoin muskottipähkinäkastikeen.

500 ml maitoa (kaksi lasillista) Lisämakua voisi antaa 4 dl maitoa ja 1 dl kuivaa valkkaria!

35 g vehnäjauhoja (1/4 lasillinen)

2 tl muskottipähkinää

suolaa ja pippuria oman maun mukaan

Sekoita kaikki aineet keskenään, keitä ja sekoita koko ajan, kunnes kastike on paksua. Kaada vuokaan. Tähän päälle raastoin vielä lisää juustoa ja annoin gratinoitua uunissa. Kotiuunissa 200 astetta noin 30 minuuttia, autoni uunissa meni hiukan yli kolme varttia. Kaikki raaka-aineet olivat kypsiä jo uuniin laitettaessa, joten kypsymistä ei tarvinnut miettiä, vain että kaikki oli kuumaa ja että juusto gratinoitui pinnalle. 

Ranska - matkailuautoilijan maa

 

Ranska on matkailuautolijalle todella helppo, upea ja monipuolinen maa. Jo sen tuhannet matkaparkit (Aire de Camping-Car), ovat tehneet sen mahdolliseksi, jotka ovat usein huippusijainnella ja vieläpä veloituksetta. Keskiaikaisissa kylissä tai niiden kupeessa, järvien ja jokien rannoilla, luontokohteissa tai muuten vain käymisen arvoisissa paikoissa. Itselleni Ranska on kolmen vuodenajan matkailumaa, mutta toki siellä on myös "caravanneige" eli karavaanareitten talviurheilupaikat alpeilla.

Tässä postauksessa keskityn matkailuun Ranskassa ilman leirintäalueita ja niiden palveluita, sillä Ranskassa on mahdollista matkailla käyttämällä sen koko maan laajuista matkaparkkiverkostoa. Liian moni matkailuautolija erehtyy vieläkin yöpymään moottoriteiden levähdyspaikoilla, joihin ei pidä missään nimessä jäädä (tässäkään maassa).  Jokaisen tulisi aina ajaa pois sieltä motareilta turvalliseen parkkiin, on se sitten matkaparkki, vapaaparkki tai pienen kylän vaikkapa kirkon parkkis. Ja vielä parempi on tietysti, että unohtaa ne motarit täysin ja tutustuu tähän upeaan matkailumaahan hiukan syvemmin. Laitoin tähän postaukseen paljon kuvia ja hyödyllisiä linkkejä löytyy lopusta.

Welcome warmer Cretan February

End of December I was writing that how fresh December was and now I can write how January was really fresh! I do hope that end of February I am not writing about even colder February. Many rainy days, which nature of course needs, but when just one sunny day comes, life feels directly better and more beautiful. When the sun came out, outdoors were calling us. How lovely when everything gets green again and so many flowers are blooming <3.

Kun nuoret rohkeat miehet Kreetalla...

 ...mereen hyppäsivät! Tänään on Kreikassa Epiphanyn juhla, tunnetaan myös vesien siunausten päivänä. Kuudes tammikuuta on rakastettu juhla Kreikan ortodokseille, sillä kastettiinhan Jeesus juurikin tänä päivänä.

Jokavuotiseen seremoniaan kuuluu myös, että nuoret rohkeat miehet uhmaavat kylmiä vesiä sinne hyppäämällä. Pappi siunaa ensin ristin, jonka heittää mereen kolme kertaa. Se joka ristin saa ensimmäiseksi, on sanottu olevan siunattu koko vuoden ja vain kaikkea hyvää on hänelle luvassa. Pappi myös siunaa kalastajaveneitä, kaikkea sitä mitä on merellä.

Yleensä tämä päivä on koko päivän yhtä juhlaa, ruokaa, tanssia, musiikkia...Nyt ei tietenkään kaikkien rajoitusten vuoksi. Viime vuonna tätä seremoniaa ei edes järjestetty, mutta tänään saimme nauttia kuitenkin tästä osasta juhlaa.

Italialainen joka joulupukkiin uskoi

Joulukuun puolessa tapasin kaksi Italialaista herrasmiestä, jotka tulivat kysymään suositusta mahdollisesta avoinna olevasta ravintolasta. Niitähän ei montaa ole lähistöllä kerroin, itseasiassa niitä on vain kaksi. Toinen kymmenen kilometriä länteen ja toinen muutaman kilometrin itään. Hihkaisin, että se lähempi on sattumoisin vieläpä italialainen ravintola, josta saa hyvää puu-uunissa valmistettua pizzaa ja pastatkin ovat kelvollisia, sikäli mikäli teille italialaisille maistuu italialainen ruoka, hah!

Jo vain ja sanoivat lähtevänsä tarkastamaan paikan. Nämä kaksi herrasmiestä olivat joulukuussa täällä karttoimassa motoristien reissua ja he olivat osa motoristien porukkaa, jotka tekivät yhdessä muutaman pidemmän retken vuodessa. Olivat käyneet Marokossa, Kanariansaarilla, Portugalissa, Espanjassa....ja viime kesänä Suomessa! Siellä minun joulupukkini maassa! Kysyinkin, että kai kävitte joulupukkia tapaamassa? Tietenkin, sanoi toinen heistä. Minä uskon häneen. Olin toivonut häneltä kesällä tavatessamme uutta Moto Guzzia ja arvaa kuinka kävi? Minulla on nyt uusi Moto Guzzi! Tänään näin heidät uudestaan pyörineen, myöskin yhden Moto Guzzin. Pyörät lepäsivät, niiden omistajien ollessa syömässä, pizzaa ja pastaa.

Kun olin noin 13-vuotias, oma haaveeni oli italialainen Ducati Paso. Se paholaisen punainen 748 kuutioinen ihanuus. Muut tytöt pitivät lompakossaan teini-idolinsa kuvaa, minä minun ihanaa Pasoa. Joka kerta kun raotin lompakkoani, sain minä katsoa Pasoa ja hän minua (siis näin haaveilin yhteisestä rakkaudesta). Oikea syvä elämänmittainen rakkaus! Koskaan en ollut nähnyt tätä moottoripyörää kuin kuvissa, kunnes parisen vuotta myöhemmin koulusta lähtiessäni näin kotimatkani varrella Helsingissä ihka elävän Pason. Huomio sanalle ihka elävä, itselleni se oli jotain elämää suurempaa, eli elävä, niin kuin sinä tai minä.

Hivuttauduin porttikongiin, jossa tämä kauneus lepäsi. Taisin sitä myös silittää, ehkä puhuakin. En tiedä vieläkään miksi, mutta kaivoin lompakkoni silloin esiin ja jätin siellä olevan Pason kuvan tämän elävän Pason tuulisuojan ja ohjaustangon väliin. Ei etteikö rakkauteni olisi loppunut siihen, ei laisinkaan, se on vieläkin elossa. Ehkä vain kypsyneempi.

Pari vuotta myöhemmin, sain ensimmäisen italialaisen moottoripyöräni, en Pasoa tai edes Ducatia, vaan Aprilian. Aprilian jälkeen useamman japanilaisen. Pasoa en ole saanut vieläkään. Nuorin markkinoilla oleva Paso on syntynyt 1988, ei ihan niin nuori enää, no en ole minäkään. Nyt mietin, pitäisikö ajaa ensi kesänä Rovaniemelle ja jutella pukin kanssa <3.

P.S. Se, että kotini on ollut yli kymmenen vuotta Ducato, ei ole lainkaan sama kuin Ducati, etenkin Paso. Fiat Ducato, Ducati Paso. Toki rakastan myös kotiani Ducatoa.

Tapahtuipa kerran Kreetalaisessa kylässä...

Kuulin tämän tarinan jo kauan sitten ja vielä kauemmin on siitä kun tarina tapahtui....

Elettiin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa pienessä Kreetalaisessa kylässä. Sota oli takanapäin ja oli aika uudelle kehitykselle, vai oliko sittenkään?

Korkea-arvoinen herra, joka edusti Yhdysvaltojen armeijaa lähestyi sodan jälkeen tätä pientä Kreetalaista kylää, joka eli omaa elämäänsä nyt rauhassa, ilman sodan kaikuja. Yhdysvalloilla oli heidän budjetissaan ylimääräisiä varoja, joilla he halusivat auttaa jälleenrakentamisessa ja kehittämisessä. Yksi kohde oli tämä kylä. Tämä armeijan herra, kutsuttakoon häntä tässä upseeriksi, sillä minulla tai varmasti monella muullakaan ei ole tiedossa hänen asemaansa, rivimies hän ei ollut se on selvä.

Upseeri oli tullut visiitille tähän kylään ja halusi tavata kylän vanhimman, sen tärkeimmän ihmisen, jonka kanssa neuvotteluja tulisi käydä, sillä edustaisihan hän koko kylää. Upseeri oli kertonut kehittämissuunnitelmista ja halusi tarjota ylimääräisistä varoista koko kylän asukkaille vesijohtovettä! Kuulostaa hyvältä, eikö?

Kylän vanhin ja upseeri kävivät neuvotteluja ja vanhin sanoi ”En voi yksin päättää kyläni puolesta, minun täytyy puhua kaikkien asukkaiden kanssa, voisitteko ystävällisesti palata asiaan hiukan myöhemmin, niin kerron mitä päätimme?” Upseeri oli tästä hiukan hämillään, mutta toki se sopi. Hänen avokätinen tarjous ei saanut suoraa hyväksyntää.

Upseeri palasi takaisin kylään ja istui jälleen alas kylän vanhimman kanssa. Vanhus alkoi kertoa tarinaa kylästä ja sen traditioista.

”Tiedättekö, kuinka vesi on kulkeutunut taloihimme tähän asti? Se on ollut aina jokaisen talon vanhimman naimattoman tyttären tehtävä, tuoda vesi kaivosta, joka sijaitsee kylän liepeillä. Kun tytär tulee naimaikään on tehtävä siirtynyt yksin hänelle. Tämän taas tietävät myös kylän nuoren miehet, jotka ovat tulleet sopivaan ikään etsimään itselleen vaimoa.

Naimattomilla naisilla ja kylän nuorilla miehillä tämä on ainoa paikka tavata toisiaan, ilman esiliinaa. Paikka, jossa saa tutustua toiseen, paikka jossa liehitellään ja kosiskellaan. Siellä syntyvät suhteet, jotka johtavat usein avioliittoon.

Puhuin kyläni asukkaiden kanssa ehdottamastanne vesijohtovedestä ja vastauksemme on ei. Emme voi ottaa vastaan tarjoustanne. Missä muuten uudet polvet tapaisivat toisensa? Jos ei olisi kaivoa, kuinka syntyisi uudet liitot?”

Kylä halusi pitää vanhat traditiot ja jatkaa kuten aina ennenkin. Vesijohtovesi saapui kylään vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 60-luvun lopussa. Tarina ei kerro, miten nuoret sen jälkeen tapailivat toisiaan tai loppuiko liittojen syntyminen. Tuskin, he olivat varmasti siirtyneet myös ajassa eteenpäin, modernimpi 70-luku oli myös siellä edessä.

Kreetalaiset vaalivat vielä tänäänkin paljon perinteitä ja moni asia on täällä vanhasta ajasta edelleenkin läsnä, hyvässä ja pahassa. Se kai on myös osa tämän saaren charmia <3.

Fresh Cretan December

Winter Crete is here! Yes the mountains gets every year snow, some years more than other years. It has been unusual cold December, clearly the coldest one I have ever experienced here. More rain, cold winds but also some beautiful sunny days. 

Hotelli Hiltonista huomenta!

Olen nähnyt usein Etelä-Euroopassa kauppa-autoja, jotka toimivat myös koteina. Yösijoina ainakin tai työviikon koteina, mutta myös niinä ainoina koteina. Enkä puhu nyt asuntoauto- tai pakukodeista, vaan ihmisistä, jotka syystä tai toisesta ovat valinneet liikkuvan elämän ja työn. Aina se ei välttämättä  ole omaehtoinen valinta, vaan työn pakko, jotta saa myös syödäkseen.

Usein autossa asujat ovat myös vähemmistöä, liikkuvia nomadeja, mutta yhtä usein he ovat myös ihan paikallisia. Paikallisilla tarkoitan, että esimerkiksi Kreikassa tavallisia Jorgoksia ja vaikkapa Espanjassa niitä Manueleita.

Auto voi olla esimerkiksi Toyotan Hiace tai Peugeotin Partneri. Yhteistä niillä on, että ne ovat tavaraa täynnä ja jossain nurkassa pitäsi olla tilaa myös nukkua. Muutama päivä sitten parkkiin tuli lähelleni yksi heistä. Aurinko oli tekemässä laskuaan, hänen kauppansa oli vielä auki. Takaluukku auki, sivuovi auki, kattokin täynnä, hänen autonsa oli tupaten täynnä erilaisia mattoja, siis mattokauppias! Megafonista kaikui myyjän puhe ja auto lipui parkkiin.

Ilta pimeni ja sadettakin oli luvassa, koirien kanssa ulos lähdettäessä huomioin että  kaikki matot katolla olivat saaneet suojan ja ovetkin kiinni. Ohjaamosta heijastui älypuhelimen näyttö. Hahmo oli puoliksi makuullaan ohjaamossa, jalat oiottuina kuskin penkillä.  Melkein hävetti olla tässä omassa Hotelli Hiltonissa, josta löytyy kaikki mukavuudet.  Hävetti on itseasiassa väärä sana, en häpeä sitä mitä minulla on (tai ei ole), tunsin pikemminkin empatiaa, inhimillisyyttä. Kahdeksalta seuraavana aamuna, auton ovet aukesivat, auto käynnistyi ja myyntimantra aloitti megafonista uuden päivänsä auton, miehen ja mattojen jatkaessa matkaa.

Vuosia sitten tutustuin yhteen heistä, paikalliseen Manolikseen. Näin hänet joka ikinen viikko, jos satuimme olemaan hänen reittinsä varrella parkissa. Manolis myi vaatteita Mersun Sprintteristään ja joitakin kauppoja olimme mekin hieroneet. Hän heräsi aina auringon noustessa, lähti juoksemaan rannalle, välillä lenkkeillen välillä kovilla spurteilla. Uimassakin hän kävi, myös talvisin, elleivät aallot olleet liian korkeita. Väänlaif- surffari olisi ollut iloinen aalloista, Manolis ei niinkään.

Hänen autonsa tunsin siis hyvin sisältäkin, olinhan sieltä vaatteita valinnut, mutta koskaan ei selvinnyt missä sopukassa hän oikeastaan nukkui. Ohjaamossa kuljettajan penkki oli tietysti tavaroista vapaa, ehkä hänenkin yönsä meni siellä. Hän puhui erinomaista englantia ja nyt jälkeenpäin mietityttää sekin, miksi en koskaan tarjonnut edes kahvikupposta hänelle. Jos vielä tapaan hänet, lupaan itselleni keittää meille kahvit. Pullan kera, tai no semmoisen pullan mikä täällä olisi lähimpänä pullan vastinetta.

Terveisin, Paris

Neljässadas postaus sekä tuhat ja yksi valokuvaa

 

Oikeammin niitä kuvia on kyllä tuhansia, mutta postaus on se neljässadas! Hauskinta tämän postauksen kasaamisessa oli, että kävin läpi jokaisen vanhan postauksen ja valitsin kaikista ensimmäisen kuvan tehdäkseni kuvakollaasin. Pintaan nousi paljon muistoja, unohdettuja paikkoja, tilanteita, tarinoita, ystävyyksiä.

Aloitin tämän matkablogin vuonna 2013, harmikseni  se on ollut myös tauolla (vaikka me emme ole), jolloin on jäänyt monta muistoa kirjoittamatta. Kuvia olen napsinut kaiken aikaa, mutta kaikki tarinat ja paikat eivät ole enää tarkasti mielessä.  Etenkin road trippi Balkanin maissa, niin monta maata ja tarinaa.

Blogini loin alunperin enemmänkin itseäni varten ja vuoteen 2019 asti olin vain wifin varassa. Nyt mukana kulkee ”hulppeat” seitsemän gigaa dataa kuukausittain, eli pääsen periaattessa aina nettiin halutessani. Aiemmin meni helposti kolmekin viikkoa ilman minkäänlaisia yhteyksiä. Se että blogi oli itseäni varten, löysi sen kuitenkin yllättävän moni muukin ja olen saanut vuosien aikana paljon yksityisviestejä ja jopa uusia ystäviä.Vuorovaikutus on mahtavaa, kiitos teille!

Mietin sanaa lifestyle- blogi sisällöltään. Onko blogini muuttunut pikemminkin sellaiseksi viimeisen kahden vuoden aikana? Elämme kuitenkin aika tavallista arkea meidän mittapuulla ja en ole juurikaan tehnyt oikeita matkapostauksia kohteista, toki sisältöön vaikuttaa osin nykyinen maailmantilanne. On ruokapostauksia meidän minikeittiöstä (siitä melkein uunittomasta autosta), tarinoita ihmisistä tai heidän kertomiaan tarinoita muista, omia huomioita asioista, juttuja eläimistä, käsitöistäkin, siis ihan arjen juttuja. Toisaalta kaikkea ei tarvitse laittaa kategorioihin, blogit ovat juurikin sen näköisiä minkälaisiksi tekijät ne luovat. Ja varsin totta on, että jos olisin pysynyt Suomessa, olisi ainakin nämä tarinat jäänyt kuulematta ja kokematta.

Joka tapauksessa lifestylea tai matkailua tai kummankin sopuisa liitto, halusin valita joukosta kymmenen kuvaa (miten vaikea valinta!), jakaa ne tässä uudestaan ja kertoa jotakin enemmän. Tai siis 10+1 kuvaa, pidätän oikeuden yhteen bonukseen.

Se miten päädyin alla oleviin kuviin, perusteena ei ole että kuva olisi millään tavalla teknisesti hieno. Se voi olla itselleni tärkeä, hauska tai vaikkapa muiston herättäjä.

Nyt lusikka kauniiseen käteen!

Soppa-ajat ovat alkaneet meidän pienessä autokodin keittiössä Kreetan saarella, mikä tarkoittaa asteiden putoamista näilläkin leveysasteilla. Ja se ei kyllä haittaa yhtään, jos se tarkoittaa sitä, että maistuu taas erilaiset maukkaat keitot.

Pidän niin paljon keitoista, että voisin oikeastaan syödä niitä läpi talven monta kertaa viikossa. Ja keitothan ovat myös helppoja valmistaa, kuorimista ja pilkkomista, tuli alle ja humpsista vaan kattilaan.

Tomaattikeittoa, sienikeittoa, parsakaalikeittoa, sipulikeittoa, porkkanakeittoa, pinaattikeittoa, lihakeittoa, kalakeittoa, hernekeittoa (pannukakkua unohtamatta!)... Keitoista on niin moneksi ja variaatioita yhtä monta kuin tekijääkin.

Tämän alkavan talven ensimmäiseksi keitoksi tuli sekametelisoppa, eli juureksia ja kasviksia aineksista joita meiltä löytyi suorilta auton kaapista.

Marokossa leipää ostamassa

 

Ei ole mitään niin hyvää vaaleaa leipää kuin marokkolainen leipä, tunnetaan myös nimellä berber- leipä! Pyöreä litteä läpyskä ja jos sen kanssa saa vielä arganöljyä, on makuelämys taattu.

Se miten leipä päätyy omaan pöytään asti, oma arvioni on, että siihen on yhtä monta tarinaa kuin leipääkin.

Ollessani Saharassa, viimeisessä kylässä ennen Algerian rajaa, kävin aamuisin ostamassa paikallisesta ”minimarketista” leipää. Lainausmerkeissä minimarket, sillä kauppoja, voisi kutsua lähinnä kioskeiksi. Sisään mahtuu usein muutama ihminen kerrallaan ja myyjä ojentaa sinulle halutut ostokset, niitä ei siis kerätä itse. Kaupoissa on monta metriä hyllytilaa ja korkeuttakin sen verran, että myyjä heiluu usein taidokkaasti pitkän kepin kanssa pudottaakseen tavaroita alas (ei särkyvät) tai sitten on käytössä tikkaat.

Tämäkin käyttämäni kauppa oli siis em. kaltainen, jossa on pieni tiski ja johon myyjä kerää tavarat. Yhtenä aamuna osuin paikalle samaan aikaan leipäkuskin kanssa. Hän parkkeerasi pienen avolava-autonsa marketin eteen, leivät olivat pomppineet pomppuista hiekkatietä pitkin, ties kuinka pitkän matkan ilman kääreitä ja ties milloin viimeeksi pestyn avolavan kyydissä.

Kuljettaja nousi autostaan ison säkin kera ja lastasi leipiä siihen avokäsin, varmaankin kaupan tilaaman määrän mukaisesti.  Seurasin toimitusta ja odottelin ulkona, kunnes toimitus oli tehty ja siitä sitten sitä omaa päivän leipää ostamaan.

Myyjän kanssa vaihdettiin tervehdykset, salaam alaykumit ja alaykum salaamit. Tilatessani leivän, laittoi hän kertakäyttöhanskat käteen, pistäen edelleen paljaan leivän ilman kääreitä pienelle tiskille kassakoneen viereen. Arvoin vielä muutamaa muuta pienempää ostosta ja kauppaan tuli kiireinen paikallinen asiakas, joka halusi ehkä yhden tuotteen.  Myyjä palveli häntä nopeasti siinä välissä, mikä ei tietenkään minua haitannut millään muotoa. Kiireinen asiakas kaivelee kukkaroaan, löytää sieltä setelin ja iskee sen siihen minun tilaamani leivän päälle (joka on ilman kääreitä), myyjä ottaa setelin edelleen hanskat kädessä ja iskee vaihtorahakolikot, siihen edelleenkin kääreettömän leipäni päälle, josta asiakas noukkii ne kukkaroonsa.

Taputtelin pahimmat näkymättömät ”pölyt” auton luona pois ja ajattelin, että joskus on parempi ettei tiedä ihan koko totuutta leipienkään elämästä.

P.S  Tarina on ennen vuotta 2019.