End of December I was writing that how fresh December was and now I can write how January was really fresh! I do hope that end of February I am not writing about even colder February. Many rainy days, which nature of course needs, but when just one sunny day comes, life feels directly better and more beautiful. When the sun came out, outdoors were calling us. How lovely when everything gets green again and so many flowers are blooming <3.
...mereen hyppäsivät! Tänään on Kreikassa Epiphanyn juhla, tunnetaan myös vesien siunausten päivänä. Kuudes tammikuuta on rakastettu juhla Kreikan ortodokseille, sillä kastettiinhan Jeesus juurikin tänä päivänä.
Jokavuotiseen seremoniaan kuuluu myös, että nuoret rohkeat miehet uhmaavat kylmiä vesiä sinne hyppäämällä. Pappi siunaa ensin ristin, jonka heittää mereen kolme kertaa. Se joka ristin saa ensimmäiseksi, on sanottu olevan siunattu koko vuoden ja vain kaikkea hyvää on hänelle luvassa. Pappi myös siunaa kalastajaveneitä, kaikkea sitä mitä on merellä.
Yleensä tämä päivä on koko päivän yhtä juhlaa, ruokaa, tanssia, musiikkia...Nyt ei tietenkään kaikkien rajoitusten vuoksi. Viime vuonna tätä seremoniaa ei edes järjestetty, mutta tänään saimme nauttia kuitenkin tästä osasta juhlaa.
Joulukuun puolessa tapasin kaksi Italialaista herrasmiestä, jotka tulivat kysymään suositusta mahdollisesta avoinna olevasta ravintolasta. Niitähän ei montaa ole lähistöllä kerroin, itseasiassa niitä on vain kaksi. Toinen kymmenen kilometriä länteen ja toinen muutaman kilometrin itään. Hihkaisin, että se lähempi on sattumoisin vieläpä italialainen ravintola, josta saa hyvää puu-uunissa valmistettua pizzaa ja pastatkin ovat kelvollisia, sikäli mikäli teille italialaisille maistuu italialainen ruoka, hah!
Jo vain ja sanoivat lähtevänsä tarkastamaan paikan. Nämä kaksi herrasmiestä olivat joulukuussa täällä karttoimassa motoristien reissua ja he olivat osa motoristien porukkaa, jotka tekivät yhdessä muutaman pidemmän retken vuodessa. Olivat käyneet Marokossa, Kanariansaarilla, Portugalissa, Espanjassa....ja viime kesänä Suomessa! Siellä minun joulupukkini maassa! Kysyinkin, että kai kävitte joulupukkia tapaamassa? Tietenkin, sanoi toinen heistä. Minä uskon häneen. Olin toivonut häneltä kesällä tavatessamme uutta Moto Guzzia ja arvaa kuinka kävi? Minulla on nyt uusi Moto Guzzi! Tänään näin heidät uudestaan pyörineen, myöskin yhden Moto Guzzin. Pyörät lepäsivät, niiden omistajien ollessa syömässä, pizzaa ja pastaa.
Kun olin noin 13-vuotias, oma haaveeni oli italialainen Ducati Paso. Se paholaisen punainen 748 kuutioinen ihanuus. Muut tytöt pitivät lompakossaan teini-idolinsa kuvaa, minä minun ihanaa Pasoa. Joka kerta kun raotin lompakkoani, sain minä katsoa Pasoa ja hän minua (siis näin haaveilin yhteisestä rakkaudesta). Oikea syvä elämänmittainen rakkaus! Koskaan en ollut nähnyt tätä moottoripyörää kuin kuvissa, kunnes parisen vuotta myöhemmin koulusta lähtiessäni näin kotimatkani varrella Helsingissä ihka elävän Pason. Huomio sanalle ihka elävä, itselleni se oli jotain elämää suurempaa, eli elävä, niin kuin sinä tai minä.
Hivuttauduin porttikongiin, jossa tämä kauneus lepäsi. Taisin sitä myös silittää, ehkä puhuakin. En tiedä vieläkään miksi, mutta kaivoin lompakkoni silloin esiin ja jätin siellä olevan Pason kuvan tämän elävän Pason tuulisuojan ja ohjaustangon väliin. Ei etteikö rakkauteni olisi loppunut siihen, ei laisinkaan, se on vieläkin elossa. Ehkä vain kypsyneempi.
Pari vuotta myöhemmin, sain ensimmäisen italialaisen moottoripyöräni, en Pasoa tai edes Ducatia, vaan Aprilian. Aprilian jälkeen useamman japanilaisen. Pasoa en ole saanut vieläkään. Nuorin markkinoilla oleva Paso on syntynyt 1988, ei ihan niin nuori enää, no en ole minäkään. Nyt mietin, pitäisikö ajaa ensi kesänä Rovaniemelle ja jutella pukin kanssa <3.
P.S. Se, että kotini on ollut yli kymmenen vuotta Ducato, ei ole lainkaan sama kuin Ducati, etenkin Paso. Fiat Ducato, Ducati Paso. Toki rakastan myös kotiani Ducatoa.
Kuulin tämän tarinan jo kauan sitten ja vielä kauemmin on siitä kun tarina tapahtui....
Elettiin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa pienessä Kreetalaisessa kylässä. Sota oli takanapäin ja oli aika uudelle kehitykselle, vai oliko sittenkään?
Korkea-arvoinen herra, joka edusti Yhdysvaltojen armeijaa lähestyi sodan jälkeen tätä pientä Kreetalaista kylää, joka eli omaa elämäänsä nyt rauhassa, ilman sodan kaikuja. Yhdysvalloilla oli heidän budjetissaan ylimääräisiä varoja, joilla he halusivat auttaa jälleenrakentamisessa ja kehittämisessä. Yksi kohde oli tämä kylä. Tämä armeijan herra, kutsuttakoon häntä tässä upseeriksi, sillä minulla tai varmasti monella muullakaan ei ole tiedossa hänen asemaansa, rivimies hän ei ollut se on selvä.
Upseeri oli tullut visiitille tähän kylään ja halusi tavata kylän vanhimman, sen tärkeimmän ihmisen, jonka kanssa neuvotteluja tulisi käydä, sillä edustaisihan hän koko kylää. Upseeri oli kertonut kehittämissuunnitelmista ja halusi tarjota ylimääräisistä varoista koko kylän asukkaille vesijohtovettä! Kuulostaa hyvältä, eikö?
Kylän vanhin ja upseeri kävivät neuvotteluja ja vanhin sanoi ”En voi yksin päättää kyläni puolesta, minun täytyy puhua kaikkien asukkaiden kanssa, voisitteko ystävällisesti palata asiaan hiukan myöhemmin, niin kerron mitä päätimme?” Upseeri oli tästä hiukan hämillään, mutta toki se sopi. Hänen avokätinen tarjous ei saanut suoraa hyväksyntää.
Upseeri palasi takaisin kylään ja istui jälleen alas kylän vanhimman kanssa. Vanhus alkoi kertoa tarinaa kylästä ja sen traditioista.
”Tiedättekö, kuinka vesi on kulkeutunut taloihimme tähän asti? Se on ollut aina jokaisen talon vanhimman naimattoman tyttären tehtävä, tuoda vesi kaivosta, joka sijaitsee kylän liepeillä. Kun tytär tulee naimaikään on tehtävä siirtynyt yksin hänelle. Tämän taas tietävät myös kylän nuoren miehet, jotka ovat tulleet sopivaan ikään etsimään itselleen vaimoa.
Naimattomilla naisilla ja kylän nuorilla miehillä tämä on ainoa paikka tavata toisiaan, ilman esiliinaa. Paikka, jossa saa tutustua toiseen, paikka jossa liehitellään ja kosiskellaan. Siellä syntyvät suhteet, jotka johtavat usein avioliittoon.
Puhuin kyläni asukkaiden kanssa ehdottamastanne vesijohtovedestä ja vastauksemme on ei. Emme voi ottaa vastaan tarjoustanne. Missä muuten uudet polvet tapaisivat toisensa? Jos ei olisi kaivoa, kuinka syntyisi uudet liitot?”
Kylä halusi pitää vanhat traditiot ja jatkaa kuten aina ennenkin. Vesijohtovesi saapui kylään vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 60-luvun lopussa. Tarina ei kerro, miten nuoret sen jälkeen tapailivat toisiaan tai loppuiko liittojen syntyminen. Tuskin, he olivat varmasti siirtyneet myös ajassa eteenpäin, modernimpi 70-luku oli myös siellä edessä.
Kreetalaiset vaalivat vielä tänäänkin paljon perinteitä ja moni asia on täällä vanhasta ajasta edelleenkin läsnä, hyvässä ja pahassa. Se kai on myös osa tämän saaren charmia <3.
Winter Crete is here! Yes the mountains gets every year snow, some years more than other years. It has been unusual cold December, clearly the coldest one I have ever experienced here. More rain, cold winds but also some beautiful sunny days.
Olen nähnyt usein Etelä-Euroopassa kauppa-autoja, jotka toimivat myös koteina. Yösijoina ainakin tai työviikon koteina, mutta myös niinä ainoina koteina. Enkä puhu nyt asuntoauto- tai pakukodeista, vaan ihmisistä, jotka syystä tai toisesta ovat valinneet liikkuvan elämän ja työn. Aina se ei välttämättä ole omaehtoinen valinta, vaan työn pakko, jotta saa myös syödäkseen.
Usein autossa asujat ovat myös vähemmistöä, liikkuvia nomadeja, mutta yhtä usein he ovat myös ihan paikallisia. Paikallisilla tarkoitan, että esimerkiksi Kreikassa tavallisia Jorgoksia ja vaikkapa Espanjassa niitä Manueleita.
Auto voi olla esimerkiksi Toyotan Hiace tai Peugeotin Partneri. Yhteistä niillä on, että ne ovat tavaraa täynnä ja jossain nurkassa pitäsi olla tilaa myös nukkua. Muutama päivä sitten parkkiin tuli lähelleni yksi heistä. Aurinko oli tekemässä laskuaan, hänen kauppansa oli vielä auki. Takaluukku auki, sivuovi auki, kattokin täynnä, hänen autonsa oli tupaten täynnä erilaisia mattoja, siis mattokauppias! Megafonista kaikui myyjän puhe ja auto lipui parkkiin.
Ilta pimeni ja sadettakin oli luvassa, koirien kanssa ulos lähdettäessä huomioin että kaikki matot katolla olivat saaneet suojan ja ovetkin kiinni. Ohjaamosta heijastui älypuhelimen näyttö. Hahmo oli puoliksi makuullaan ohjaamossa, jalat oiottuina kuskin penkillä. Melkein hävetti olla tässä omassa Hotelli Hiltonissa, josta löytyy kaikki mukavuudet. Hävetti on itseasiassa väärä sana, en häpeä sitä mitä minulla on (tai ei ole), tunsin pikemminkin empatiaa, inhimillisyyttä. Kahdeksalta seuraavana aamuna, auton ovet aukesivat, auto käynnistyi ja myyntimantra aloitti megafonista uuden päivänsä auton, miehen ja mattojen jatkaessa matkaa.
Vuosia sitten tutustuin yhteen heistä, paikalliseen Manolikseen. Näin hänet joka ikinen viikko, jos satuimme olemaan hänen reittinsä varrella parkissa. Manolis myi vaatteita Mersun Sprintteristään ja joitakin kauppoja olimme mekin hieroneet. Hän heräsi aina auringon noustessa, lähti juoksemaan rannalle, välillä lenkkeillen välillä kovilla spurteilla. Uimassakin hän kävi, myös talvisin, elleivät aallot olleet liian korkeita. Väänlaif- surffari olisi ollut iloinen aalloista, Manolis ei niinkään.
Hänen autonsa tunsin siis hyvin sisältäkin, olinhan sieltä vaatteita valinnut, mutta koskaan ei selvinnyt missä sopukassa hän oikeastaan nukkui. Ohjaamossa kuljettajan penkki oli tietysti tavaroista vapaa, ehkä hänenkin yönsä meni siellä. Hän puhui erinomaista englantia ja nyt jälkeenpäin mietityttää sekin, miksi en koskaan tarjonnut edes kahvikupposta hänelle. Jos vielä tapaan hänet, lupaan itselleni keittää meille kahvit. Pullan kera, tai no semmoisen pullan mikä täällä olisi lähimpänä pullan vastinetta.
Terveisin, Paris
Oikeammin niitä kuvia on kyllä tuhansia, mutta postaus on se neljässadas! Hauskinta tämän postauksen kasaamisessa oli, että kävin läpi jokaisen vanhan postauksen ja valitsin kaikista ensimmäisen kuvan tehdäkseni kuvakollaasin. Pintaan nousi paljon muistoja, unohdettuja paikkoja, tilanteita, tarinoita, ystävyyksiä.
Aloitin tämän matkablogin vuonna 2013, harmikseni se on ollut myös tauolla (vaikka me emme ole), jolloin on jäänyt monta muistoa kirjoittamatta. Kuvia olen napsinut kaiken aikaa, mutta kaikki tarinat ja paikat eivät ole enää tarkasti mielessä. Etenkin road trippi Balkanin maissa, niin monta maata ja tarinaa.
Blogini loin alunperin enemmänkin itseäni varten ja vuoteen 2019 asti olin
vain wifin varassa. Nyt mukana kulkee ”hulppeat” seitsemän gigaa dataa kuukausittain, eli
pääsen periaattessa aina nettiin halutessani. Aiemmin meni helposti kolmekin
viikkoa ilman minkäänlaisia yhteyksiä. Se että blogi oli itseäni varten, löysi sen kuitenkin yllättävän moni muukin ja olen saanut vuosien
aikana paljon yksityisviestejä ja jopa uusia ystäviä.Vuorovaikutus on mahtavaa, kiitos teille!
Mietin sanaa lifestyle- blogi sisällöltään. Onko blogini muuttunut pikemminkin sellaiseksi viimeisen kahden vuoden aikana? Elämme kuitenkin aika tavallista arkea meidän mittapuulla ja en ole juurikaan tehnyt oikeita matkapostauksia kohteista, toki sisältöön vaikuttaa osin nykyinen maailmantilanne. On ruokapostauksia meidän minikeittiöstä (siitä melkein uunittomasta autosta), tarinoita ihmisistä tai heidän kertomiaan tarinoita muista, omia huomioita asioista, juttuja eläimistä, käsitöistäkin, siis ihan arjen juttuja. Toisaalta kaikkea ei tarvitse laittaa kategorioihin, blogit ovat juurikin sen näköisiä minkälaisiksi tekijät ne luovat. Ja varsin totta on, että jos olisin pysynyt Suomessa, olisi ainakin nämä tarinat jäänyt kuulematta ja kokematta.
Joka tapauksessa lifestylea tai matkailua tai kummankin sopuisa liitto, halusin valita joukosta kymmenen kuvaa (miten vaikea valinta!), jakaa ne tässä uudestaan ja kertoa jotakin enemmän. Tai siis 10+1 kuvaa, pidätän oikeuden yhteen bonukseen.
Se miten päädyin alla oleviin kuviin, perusteena ei ole että kuva olisi
millään tavalla teknisesti hieno. Se voi olla itselleni tärkeä, hauska tai vaikkapa muiston herättäjä.
Soppa-ajat ovat alkaneet meidän pienessä autokodin keittiössä Kreetan saarella, mikä tarkoittaa asteiden putoamista näilläkin leveysasteilla. Ja se ei kyllä haittaa yhtään, jos se tarkoittaa sitä, että maistuu taas erilaiset maukkaat keitot.
Pidän niin paljon keitoista, että voisin oikeastaan syödä niitä läpi talven monta kertaa viikossa. Ja keitothan ovat myös helppoja valmistaa, kuorimista ja pilkkomista, tuli alle ja humpsista vaan kattilaan.
Tomaattikeittoa, sienikeittoa, parsakaalikeittoa, sipulikeittoa, porkkanakeittoa, pinaattikeittoa, lihakeittoa, kalakeittoa, hernekeittoa (pannukakkua unohtamatta!)... Keitoista on niin moneksi ja variaatioita yhtä monta kuin tekijääkin.
Tämän alkavan talven ensimmäiseksi keitoksi tuli sekametelisoppa, eli juureksia ja kasviksia aineksista joita meiltä löytyi suorilta auton kaapista.
Ei ole mitään niin hyvää vaaleaa leipää kuin marokkolainen leipä, tunnetaan myös nimellä berber- leipä! Pyöreä litteä läpyskä ja jos sen kanssa saa vielä arganöljyä, on makuelämys taattu.
Se miten leipä päätyy omaan pöytään asti, oma arvioni on, että siihen on yhtä monta tarinaa kuin leipääkin.
Ollessani Saharassa, viimeisessä kylässä ennen Algerian rajaa, kävin aamuisin ostamassa paikallisesta ”minimarketista” leipää. Lainausmerkeissä minimarket, sillä kauppoja, voisi kutsua lähinnä kioskeiksi. Sisään mahtuu usein muutama ihminen kerrallaan ja myyjä ojentaa sinulle halutut ostokset, niitä ei siis kerätä itse. Kaupoissa on monta metriä hyllytilaa ja korkeuttakin sen verran, että myyjä heiluu usein taidokkaasti pitkän kepin kanssa pudottaakseen tavaroita alas (ei särkyvät) tai sitten on käytössä tikkaat.
Tämäkin käyttämäni kauppa oli siis em. kaltainen, jossa on pieni tiski ja johon myyjä kerää tavarat. Yhtenä aamuna osuin paikalle samaan aikaan leipäkuskin kanssa. Hän parkkeerasi pienen avolava-autonsa marketin eteen, leivät olivat pomppineet pomppuista hiekkatietä pitkin, ties kuinka pitkän matkan ilman kääreitä ja ties milloin viimeeksi pestyn avolavan kyydissä.
Kuljettaja nousi autostaan ison säkin kera ja lastasi leipiä siihen avokäsin, varmaankin kaupan tilaaman määrän mukaisesti. Seurasin toimitusta ja odottelin ulkona, kunnes toimitus oli tehty ja siitä sitten sitä omaa päivän leipää ostamaan.
Myyjän kanssa vaihdettiin tervehdykset, salaam alaykumit ja alaykum salaamit. Tilatessani leivän, laittoi hän kertakäyttöhanskat käteen, pistäen edelleen paljaan leivän ilman kääreitä pienelle tiskille kassakoneen viereen. Arvoin vielä muutamaa muuta pienempää ostosta ja kauppaan tuli kiireinen paikallinen asiakas, joka halusi ehkä yhden tuotteen. Myyjä palveli häntä nopeasti siinä välissä, mikä ei tietenkään minua haitannut millään muotoa. Kiireinen asiakas kaivelee kukkaroaan, löytää sieltä setelin ja iskee sen siihen minun tilaamani leivän päälle (joka on ilman kääreitä), myyjä ottaa setelin edelleen hanskat kädessä ja iskee vaihtorahakolikot, siihen edelleenkin kääreettömän leipäni päälle, josta asiakas noukkii ne kukkaroonsa.
Taputtelin pahimmat näkymättömät ”pölyt” auton luona pois ja ajattelin, että joskus on parempi ettei tiedä ihan koko totuutta leipienkään elämästä.
P.S Tarina on ennen vuotta 2019.
 |
| 6.12.2021 Suomi 104 |
Tämä päivä tuntuu aina juhlalliselta, vaikka kaukaakin. Edellisen kerran olen viettänyt tätä juhlapäivää Suomessa vuonna 2008, sen jälkeen ne on vietetty asuntoautolla jossakin muualla. Suomessa ollessa tuli katsottua linnan juhlia ihan aina, lapsena perheen telkkarista, myöhemmin omassa kodissa tai ystäväporukalla jonkun luona. Linnan juhlia en ole nähnyt telkkaristakaan vuosiin, pukuloistoja taas on katsottu kuvina seuraavan päivän lööpeistä. No, tänä vuonna ei ole niitäkään, kuten ei myöskään viime vuonna. Toivottavasti ensi vuonna.
Jos joku ajattelee, ettei pikkuruisessa auton keittiössä voi loihtia herkullisia ruokia, niin tämä ei ole laisinkaan totta! Joskus se vaatii vain hiukan enemmän aikaa ja organisointia. Tämä mun uuni sopisi varmasti hyvin myös esimerkiksi uunittomalle mökille, jossa ruoka valmistetaan usein vain pelkän kaasulevyn varassa.
Tämmöinen illallinen tuli auton uunista, kasvisgratiini sinihomejuustolla, parmesanilla ja timjamikastikkeella.
Timjamikastike on juurikin tämän gratiinin salaisuus, joka antaa rutkasti makua!
Puolikas ruukullinen timjamia (tai 2-3 tl kuivattua)
2-3 valkosipulinkynttä pilkottuna tai puristettuna
1 tl suolaa
1 tl sitruunapippuria (vaihtoehtoisesti laitoin tällä kertaa Cayenne pippuria, alle 1 tl !)
1-2 rkl balsamicoa
1 dl oliiviöljyä
Esikeitettyjä perunoita (alle 10 minuuttia, ei keitetä kypsiksi) siivuina
2 sipulia (tällä kertaa käytin kevätsipulia)
3-4 isohkoa tomaattia
1 kesäkurpitsa
1 iso paprika tai kaksi pienempää suippopaprikaa
Sinihomejuustoa maun mukaan murusina ja pinnalle raastettua parmesania.
Kalo mina, eli hyvää alkanutta kuukautta, kuten täällä Kreikassa on tapana sanoa! Me palattiin takaisin meidän rakkaaseen satamaan ja jälleennäkemisen ilo oli taas suuri nähdä kaikki sataman yksitoista asukasta. Kuulumiset vaihdettiin kaikkien kanssa ja koiralenkillä kylän vartta pitkin, kuului tasaisin välein tööttäykset, paikallisten autojen tervehdykset. Olemmekin täällä tuttu parivaljakko jo kaikille, kuin tulisi kotiin, niin lämmin on aina vastaanotto.
Greek November is indeed different, than November back home in Finland <3. Over all it was tender, sunny and very kind for us. We stayed in beaches, met other van people and yes we still could swim! Tourist season is over - this is when the best time starts for us. Not too hot, so we can make longer walks and enjoy the peace and quiet. This is what I truly love in Greece!
Te näette kuvassa ehkä vain tuolin, sen kaamean epämukavan tuolin joita on kaikkialla Kreikassa. Usein juurikin tämän sinisen sävyssä tai mitä muuta väriä maalarin käsiin on sattunut, kun tuoleja viimeeksi maalattiin.
Minä näen tuolissa tarinan, joka minulle siitä jaettiin. Kuinka paljon tarinoita onkaan näissä tuoleissa jaettu! Hetkeä aiemmin, Kostas, ravintoloitsija istui siinä ja kertoi aikovansa elää ainakin satavuotiaaksi, vastasin mikset tähtää vaikkapa sataankahteenkymmeneen samoin tein. Kostas nauroi ja sanoi, että niinkuin Eleftera (!) ja hymy pysyi kauan hänen kasvoillaan. Kuka oli Eleftera?
Se, että autoni täytti kymmenen vuotta, koira yhdeksän (siis yhdeksän vuotta yhteistä matkaa, oikeasti hän on ehkä kaksitoista) ja minäkin siinä välissä, no joitakin vuosia, mutta kuitenkin enemmän, kuin nuo kaksi yhteensä.
Todennäköisyyslaskelmalla minä olisin kuitenkin meistä kolmesta se, joka on voimissaan viimeiseksi, tai siis eihän sitä tiedä etukäteen ja onneksi niin! Elämä on yllätyksiä täynnä. Kerrotaanpa näistä kolmesta matkaajasta hiukan!
Ehkä muistattekin tarinan ystävästäni Leosta? Oli aika taas palata Leon ja meidän lempirannalle ja sen puun alle.
Erilainen posti! Kreikassa usein koko kylän posti tulee postiin tai vaikkapa kylän markettiin. Kukin käy selaamassa laatikkoa/laatikoita, josko olis postia tullut. Tähän törmäsin jo talovahdin paikassani, kerran viikossa kävin pläräämässä sen kylän kaksi laatikkoa läpi minimarketin ulkopuolella, josko heille olisi tullut postia ja mahdollisesta postista heitä raportoinut. Tässä minun kesäkylässä, kaikkien posti tuli postiin, siis postipisteeseen, jossa oli kolme laatikkoa ulkona (kuva).
Aamusta jo pohdiskelin kaikenlaista, ruisleivästä kaikki alkoi! Siis siitä leivästä, jota ei edes ole. Tai oli. Pari pakettia syyskuussa. Ruisleipää kun vain saisi!
Very nice month we have had! Friends and touring, still enjoying time on the beach too, with fabulous spots to park :)
 |
| Looking for a new home! |
Its time to say a real goodbye for the summer 2021, electric hook up and my ventilator. Its been a great summer in a camping, luxury for our life. Off we go touring <3!